Bad Dog: Into the Pavement

Dead Beat Records

Ihmisen paras ystävä saattaa kääntyä joskus kovinkin räyhähenkiseksi, kuten tämä garage rockia veivaava helsinkiläinen yhtye. Bad Dog -otsikolla löytyy maailmasta monen monituista bändiä, joten mikä nostaa juuri tämän hurtan muiden mopsien, puudeleiden ja räksyttäjien eteen? Katsastetaanpa siis Bad Dogin karvojen laatu ja hammaskaluston mahdollinen terävyys.

Pari vuotta sitten debyytti-EP:nsä julkaissut ryhmä on ehtinyt hioa rokkikoukkujaan aikansa, eivätkä tekijät ole suinkaan tarttuneet soittimiin suoraan kurahaalareista. Musiikillista historiaa löytyy useammastakin bändistä ja tuo myös kuuluu läpi positiivisena voimana, sekä toisinaan jopa suoranaisena rohkeutena. Into the Pavement ei ehkä riko rämisevän ja menevän kitararockin muotteja vallankumouksellisin ideoin, mutta osaa ryhmä sentään pientä hämmennystä aiheuttaa jo ykköskierroksella.

Aika harva action rockia paiskova orkesteri arvaisi pistää Flower Girlin kaltaista kaunokaista keskelle levyä, mutta tällä erää temppu toimii. Näin saadaan samalla kunnon kontrastit, kun seuraavana lyöntivuoroon pääsevä Rock ’n’ Roll Dies Tonight ryhtyy rohkein ottein lunastamaan kalmaista otsikkoaan. Eihän se rokki mihinkään oikeasti kuole, mutta marcbolanmaisen piirtelyn ja uuden vuosituhannen mätön sekoitus saa todella kuuntelemaan nelikkoa ja heidän tekemistään.

Uusin sinkkulohkaisu Got to Succeed päästää bändin tutkimaan 70-luvun klassisen kitararockin melodisempia laitoja ja odottakaas kun hauskasti nykivä johdatus pääsee kertosäkeeseen asti, napakymppihän sieltä lohkeaa. Debyytti-EP:ltä mukaan napattu Pass the Warning tulee myös varustaa korkean tarttuvuuden varoituksella, sillä bändin raastava rokki toimii kuin häkä. Onhan tässä Turbonegrot sun muut skandit kuunneltu, mutta eivät hekään varsinaisesti neitseellisellä tantereella hellakopteroineet.

Keskikaistalla osataan kaahata mallikkaasti, mutta mielenkiintoisempia hetkiä koetaan mielestäni kuitenkin kirkkaimpien valojen tuolla puolen. Fill the Space With Ghosts hämmentää savuisella väliosallaan, tai oikeammin välivaiheellaan, kun pahaenteisyys hiipii henkien tavoin talon raoista sisään ja askeleet vain hidastuvat ja hidastuvat. Held At Gunpoint erottuu muutenkin kuin vain vokalistin tyylin ansiosta.

Bad Dog väläyttelee jo tulevaisuuden kirkasta lamppua silmiin, mutta jotan oleellista tästä vielä toistuvasti tahtoo puuttua. Palikat ovat kuitenkin jo hallussa, pientä kokeellisuutta osataan suosia ja mikä tärkeintä: biiseissä on tarttuvia koukkuja. Nostetaan rekulle siis varoen peukkua.