Susanna Leppänen: Kaikki on kaikki

Panama Levyt

Siitä on vajaa kaksi vuotta, kun Susanna Leppänen & Vallitseva tilanne -yhtyeen Ptitsi pajut -albumi ilahdutti karsituilla sovituksillaan ja tarkoin harkituilla osasillaan. Folkahtavaa ja välillä rohkeasti kansanmusiikin kanssa tanssiaskeleita kokeillut kiekko oli, ja on tietysti edelleen, rohkean mielenkiintoinen tutkielma sarallaan. Nyt on koittanut kuitenkin Leppäsen soolodebyyttialbumin aika, eikä tämä suinkaan ole sitä samaa, kuin mitä bändi soitti – ei oikeastaan läheskään.

Aiemmin luotettiin kansanrunoihin ja kansanteksteihin, mutta nyt on tekstikynään tartuttu ihan itse. Leppäsen käsissä suomen kieli onkin vahvaa, rikasta ja monipuolista, omaa tietä kulkevan artistin käyttäessä taiten sanoja ja sovitellessa lyriikoita. Joskus tärkeimpiä ovatkin sanomatta jääneet sanat, jolloin kuulija pääsee/joutuu sovittelemaan kartan valkoisiin läikkiään sopivia palasia. Yhdeltä kyljeltään sirpaloitunut tyyli vaatii herkkiä antenneja, mutta Leppänen suoriutuu haasteista miltei naarmuitta. Ainahan jokin sana korvaan särähtää ja rytmitys voi olla himpun vinossa, vaan sekin voi olla tarkoituksellista, osa kokemusta.

Tuntojen kirjo sanoissa on moninainen ja eri suuntiin repivä, ihan kuten Ptitsi pajut -kiekolla, mutta samalla tekstit ovat mielestäni modernilla tavalla syvempiä, kypsempiä ja joskus jopa kokonaisuuden niin vaatiessa, raaempia sekä kovempia. Kaikkea ei voi jakaa mustaan ja valkoiseen, vaikka niin pyrimme usein vaistomaisesti tekemään. Päiden väliin jääviä harmaita vyöhykkeitä on runsaasti ja siellä liikkuessaan ihmispolo voi joskus sekoittaa jopa pääsuunnat mielessään. Tällä levyllä ei kuulla vain yhtä kertojaa, vaan ennemminkin yhden ihmisen sisältä löytyvää äänten kuoroa, joka kysyy erilaisia kysymyksiä monin eri äänin.

Musiikin saralla on koettu vieläkin suurempi kumous, sillä nyt voidaan puhua progehtavasta, folkahtavasta ja joskus jopa iskelmällisestä popista. Toisinaan sekoituksessa on myös mm. laulelmaa, ankkurina soiva Sinä olet kaikki vinkkaa vielä vanhoihin aikoihin, mutta esimerkiksi ykkössinkku Kissa vaeltelee kujeillen tyystin omiin suuntiinsa. Olisiko tämä nyt jotain outorockin kanssa kaveeraavaa yöpoppia, satunnaisella lattaripainotuksella, joka sekin on tehty tietysti omin säännöin. Tom Waitsin vaikutus kuuluu mielestäni läpi myös Matkamies-raidalla, kaiken muistuttaessa kahdesta maailmasta, niin menneestä kuin tulevastakin.

Albumi on kokonaisuutena vahva, mutta toinen silmä karkaa jo horisonttiin. Onkin jännittävää nähdä, mihin suuntaan Leppänen jatkaa tämän jälkeen, sillä Kaikki on kaikki -albumi pistää jaot uusiksi ja hakkaa tantereeseen omat merkkipaalunsa. Satumainen Sato jalostaa kansanmusiikista jotain uudenlaista, kun muodot ja kädet ovat vapaat. Jouset, puhaltimet ja kielisoittimet liikkuvat pääosin akustisissa maisemissa arvaamattomin askelkuvioin, mutta sähkötkin kytketään päälle, jos moiseen on tarvetta.

Itse asiassa poprokkaava Tuskaisa taivas oli alkuun niitä palasia, jotka eivät tahtoneet millään istua muiden raitojen sekaan. Yökahvilan jazzahtavaa svengiä veistelevä Hyvä on olla ei myöskään oikeastaan kuulu joukkoon mukaan, mutta Leppänen pistääkin mustan lampaan avaamaan albumin ja näin kuulija istutetaan välittömästi piinapenkkiin – tai supermukavalle divaanille, kuinka vain.

Levy on lavea, leveä, torneistaan korkea ja saleistaan arvaamaton, mutta ehkä kaiken pitikin käydä juuri näin. Tässä on kaikki ja ehkä jopa enemmänkin, mutta juuri nyt kaikki on kaikki.