The The: Ensoulment

Ear Music

Musiikissa syklisyys on merkillisen toistuva osa isoa kuvaa, mutta voin silti sanoa yll�ttyneeni totaalisesti, kun The The -yhtyeen uusi albumi kopsahti Desibeli.netin postilaatikkoon. T�t� paluuta en n�hnyt tulevaksi, sill� The The, eli Matt Johnson, ei ollut julkaissut uutta pitk�soittoa sitten vuoden 2000. Toki Johnson on pit�nyt itse��n kiireisen� mm. erilaisten elokuvasoundtrack-albumeiden saralla, ja The The teki konserttilavoille paluun jo muutama vuosi sitten, mutta puheet seuraavasta albumista olivat jo aikaa sitten saaneet chinesedemocracymaiset vivahteet ymp�rilleen.

Ja t�ss� se nyt on: ihka oikea pitk�soitto. Perinteiseen tapaan tusinan verran kipaleita, jotka kellottavat noin kolme varttia ja yhdist�v�t aikakaudet vaivattoman tuntuisesti. Johnson luovii vokaalein varjoisissa vesiss� ja reagoi uuteen aikaan tutuin keinoin. Itse asiassa albumilta lohkoiltiin jo ennakkoon kolme sinkkuakin, mutta yksik��n niist� ei osunut kohdalleni. N�in j�lkiviisaasti on kuitenkin nostettava esiin Linoleum Smooth to the Stockinged Foot -raidan �inen svengi, jolla kaikki tulevan pitk�soiton paremmat puolet osattiin jo tuoda taitavasti esiin. Soundi on tuttu, perinteiseksikin laskettava, ja silti my�s tuore.

Johnson on ehk� ik��ntynyt, mutta ajan armoton virta on vain tarkentanut herran silmi� ja ter�v�itt�nyt h�nen hoksottimiaan. Arkisten tekstien takaa paljastuukin kerroksia, jotka voi joko ottaa syd�meens�, tai antaa vain leijua tuulen mukana horisontin taa. T�m� on tavallaan simppelill� tavoin vaikeaa ja mutkikasta tarinointia, jonka helppous ja keveys on taikatempuista ovelin.

Niin ik��n sinkuksi valittu Some Days I Drink My Coffee by the Grave of William Blake kiemurtelee sisarustensa tavoin n�enn�isen suorin linjoin, huomioiden kuitenkin asioita ja napaten t�ydellisesti nippuun istuvia kiehkuroita mukaan Lou Reedin hengess�. Kitarapoprock soi vaimeana ja syv�n�, tippaakaan voimastaan osia menett�m�tt�. Yht��lt� Johnson on ulkoinen tarkkailija, mutta samaan aikaan h�n on tarinoidensa sis�ll�, tekstiens� v�ritt�m�n� ja kysymystens� keih�st�m�n�.

Where Do We Go When We Die? kysyy kysymyksens� sympaattisesti, samettisen kitaran pehment�ess� lopun ehdottomuutta. Risin� Above the Need antaa orgaanisen rock-soundinsa aueta rohkeasti s�keist�iss� ja rauhaisa I Want to Wake up with You tuntuu kumpuavan suoraan syd�mest�. Palat t�ydent�v�t toisiaan, jatkavat toisiaan ja rakentavat yhdess� jotain isompaa, ihka aidon albumikokonaisuuden vanhan koulukunnan hengess�.

Ensoulment otti tutustumisvaiheessa aikansa, koska p��osin rauhalliset ja pienin elein esitetyt kappaleet eiv�t varsinaisesti ole mit��n bileraitoja. Rouheampaakin soundia seasta l�ytyy, painopisteen ollessa kuitenkin selv�sti tunnelmassa, rauhaisissa pohdinnoissa ja sanojen voimassa. Ansiokas paluu.