The The: Ensoulment

Ear Music

Musiikissa syklisyys on merkillisen toistuva osa isoa kuvaa, mutta voin silti sanoa yllättyneeni totaalisesti, kun The The -yhtyeen uusi albumi kopsahti Desibeli.netin postilaatikkoon. Tätä paluuta en nähnyt tulevaksi, sillä The The, eli Matt Johnson, ei ollut julkaissut uutta pitkäsoittoa sitten vuoden 2000. Toki Johnson on pitänyt itseään kiireisenä mm. erilaisten elokuvasoundtrack-albumeiden saralla, ja The The teki konserttilavoille paluun jo muutama vuosi sitten, mutta puheet seuraavasta albumista olivat jo aikaa sitten saaneet chinesedemocracymaiset vivahteet ympärilleen.

Ja tässä se nyt on: ihka oikea pitkäsoitto. Perinteiseen tapaan tusinan verran kipaleita, jotka kellottavat noin kolme varttia ja yhdistävät aikakaudet vaivattoman tuntuisesti. Johnson luovii vokaalein varjoisissa vesissä ja reagoi uuteen aikaan tutuin keinoin. Itse asiassa albumilta lohkoiltiin jo ennakkoon kolme sinkkuakin, mutta yksikään niistä ei osunut kohdalleni. Näin jälkiviisaasti on kuitenkin nostettava esiin Linoleum Smooth to the Stockinged Foot -raidan öinen svengi, jolla kaikki tulevan pitkäsoiton paremmat puolet osattiin jo tuoda taitavasti esiin. Soundi on tuttu, perinteiseksikin laskettava, ja silti myös tuore.

Johnson on ehkä ikääntynyt, mutta ajan armoton virta on vain tarkentanut herran silmiä ja terävöittänyt hänen hoksottimiaan. Arkisten tekstien takaa paljastuukin kerroksia, jotka voi joko ottaa sydämeensä, tai antaa vain leijua tuulen mukana horisontin taa. Tämä on tavallaan simppelillä tavoin vaikeaa ja mutkikasta tarinointia, jonka helppous ja keveys on taikatempuista ovelin.

Niin ikään sinkuksi valittu Some Days I Drink My Coffee by the Grave of William Blake kiemurtelee sisarustensa tavoin näennäisen suorin linjoin, huomioiden kuitenkin asioita ja napaten täydellisesti nippuun istuvia kiehkuroita mukaan Lou Reedin hengessä. Kitarapoprock soi vaimeana ja syvänä, tippaakaan voimastaan osia menettämättä. Yhtäältä Johnson on ulkoinen tarkkailija, mutta samaan aikaan hän on tarinoidensa sisällä, tekstiensä värittämänä ja kysymystensä keihästämänä.

Where Do We Go When We Die? kysyy kysymyksensä sympaattisesti, samettisen kitaran pehmentäessä lopun ehdottomuutta. Risin’ Above the Need antaa orgaanisen rock-soundinsa aueta rohkeasti säkeistöissä ja rauhaisa I Want to Wake up with You tuntuu kumpuavan suoraan sydämestä. Palat täydentävät toisiaan, jatkavat toisiaan ja rakentavat yhdessä jotain isompaa, ihka aidon albumikokonaisuuden vanhan koulukunnan hengessä.

Ensoulment otti tutustumisvaiheessa aikansa, koska pääosin rauhalliset ja pienin elein esitetyt kappaleet eivät varsinaisesti ole mitään bileraitoja. Rouheampaakin soundia seasta löytyy, painopisteen ollessa kuitenkin selvästi tunnelmassa, rauhaisissa pohdinnoissa ja sanojen voimassa. Ansiokas paluu.