Kielo Ilona: Luut laulaa

Eclipse

Monet yhtyeet etsivät vimmatusti ääntään ja tietään, mutta harvat ovat onnistuneet siinä Kielo Ilonan tavoin. Bändi on tavallaan helppoa niputtaa lavean indie-folk -termin alle, vaan tarkempi luokittelu onkin sitten haastavaa – ja tarpeetonta. Korvat tietävät mistä pitävät ja Luut laulaa -albumiin jo pitkän kaavan kautta tutustuneena voin todeta ryhmän vain kiristäneen työnsä tasoa sitten, verrattuna viiden vuoden takaiseen Kiireen kehtolaulu -esikoisalbumiin.

Oli suuri sääli, että ryhmän debyyttipitkäsoitto ilmestyi vain kuukausia ennen pandemian alkua, mutta minkäs teet maailmalle ja sen tyrskyille. Reilu kolme vuotta sitten käynnistyi uusi sykli, kun Taikuri-sinkku avasi ensimmäisiä juonteita tulevasta. Toisen albumin materiaali on syntynyt kiirettä vuosina 2020–2024 ja kuluneet ajat kuuluvat monin tavoin musiikissa. Elon moninaiset ilot ja surut, maailman hurjista mullistuksista puhumattakaan, ovat jääneet vuosirenkaiden tavoin havaittaviksi, vaan kaikki ei tietenkään ole suoraa, simppeliä ja yksiulotteista. Nythän on kyse Kielo Ilonasta.

Joku voi olla sitä mieltä, että silkasta omenasta maailmoja löytävä Royal Gala on tekotaiteellista kikkailua, eikä siinä mitään: mielipiteet ovat musiikin saralla sallittuja, suorastaan elintärkeitä. Asetun kuitenkin yhtyeen puolelle, sillä Royal Galan kuin seitsemän muun raidan kohdalla koetaan kahdeksan erilaista tarinaa ja näkökulmaa, eikä seassa ole mielestäni itsetarkoituksellista kiemurtelua. En välttämättä ymmärrä täysin, mistä Peppi samurai paperinukke kertoo, paitsi että satumaiset elementit pelaavat jännästi musiikin kanssa yhteen. Soundikenttien avaruus ja hienosyisyys tempaavat toistuvasti mukaansa ja bändin kyky muuntaa sovituksilla tilojen tuntua on suorastaan mestarillista, joskus pitää vain antaa musiikin ja tekstien viedä mennessään.

Yksi kaukaisimmista pisteistä biisijoukossa on talven 2022 sinkku Puut, jonka progehtavassa etnofolkpoprockissa on jotain hyytävän etäistä ja kovaa – mutta pehmeällä tavalla. Kuulenko karanteenien ja pandemia-aaltojen varjoja? Luultavimmin, vaikka mitään ei suoraan sanotakaan. Albumin sulkeva Tyttö joka katosi metsään muuntaa kuoleman elämäksi ja mahdottomuuden mahdollisuudeksi, uudeksi ajaksi. Ankkurin painovoima nostaa levyn lopun niin korkealle, että jopa avausraita Luut laulaa joutuu kisassa tiukkaan testiin. Onneksi tämä ei ole mikään kisa, koska kaikki osat pelaavat samassa joukkueessa ja tähtäävät ainakin lähtökohtaisesti samaan maaliin.

Entä mikä tuo maali on, mistä albumissa on lopulta kyse? Kielo Ilonan musiikissa perinteiset palat ja jopa kansanmusiikiksi mielletyt osaset sopivat yhteen uudemman ajan suuntausten kanssa. Yhtye kulkee varmoin elein siellä missä folk kohtaa rockin ja etno modernin ajan, leimautumatta mihinkään tiettyyn aikaan, suuntaan tai ideaan.

Luut laulaa -albumi on mielestäni elämän ihmeellisyyttä ja monimuotoisuutta ylistävä teos, joka näkee ihmisen vain yhtenä osana jotain suurempaa, ja musiikin hänen vapaana luomisensa kenttänä. Yhtye latoo pienistä osista isoja mosaiikkeja ja valjastaa vilkkaasti vipeltävistä sovituksista itselleen vain lisää voimaa, ystävällistä, positiivista ja rakentavaa voimaa.