Dö: Unversum

Döömernaut Records

Dö on tuntoja jakava bändi, jonka persoonallista ja peräänantamatonta menoa en voi kuin ihailla. Usvaisen doomin, murskaavan stonerin ja kaiken tieltään tasoittavan sludgen yhteissoundia on vaikea vangita sanoiksi. Tylyys on taidetta siinä missä galaktisten mittasuhteiden kartoitus nuottien avulla, eikä Dö päästä nytkään kuulijoitaan helpolla. Eikä kukaan moista oikeasti edes olettanutkaan.

Viiden vuoden takainen Astral Death Cult -pitkäsoitto oli näin jälkikäteen tarkasteltuna täydellisyyttä hipova albumi sarallaan, mutta pandemia tuli ja pisti maailman sulki ja voitto kääntyi bändin tappioksi. Dö reagoi tilanteeseen tavallaan, kun loppuvuodesta 2020 julkaistu Black Hole Mass EP vei yhtyettä reilusti eteenpäin, mutta jatkoa lupaavalle irtiotolle saatiin odotella lopulta yllättävänkin pitkään.

Unversum sijoittuu selkeästi lähemmäs EP:tä, rullaavamman soundin ja menevämmän fiiliksen vallatessa tilaa. Döömernautit ovatkin saaneet sovitettua reiluun kolmeen varttiin kokonaista kahdeksan raitaa, eikä mukana ole kuin kolme yli kuusiminuuttista numeroa. Massa latoutuu siis entistä tiiviimpään tilaan, mutta groove voi siitä huolimatta entistäkin paksummin. Ode to the Dark Matter svengaa häijysti alle viiden minuutin mitassaan ja upeasti nimetty Moldy Moon rokkaa psykedeelisten värien valuessa pitkin kammion seiniä. Toki musiikki on yhä raskasta, oikeammin superraskasta, mutta totaaliset äänivallit eivät ole missään nimessä itsetarkoituksellisia.

Avauksena kuultava Call of the Supervoid vilauttelee rohkeamminkin sci-fi kortteja ja soundikokeiluja, mutta villimpiä sounditähtimatkoja ei tehdä lopulta kovinkaan paljoa. Kitara saa pöristä, surista ja murista, eikä vokaalien saralla lähdetä hyperrankkaa muotoa myöskään sorkkimaan. Unversumin kantaviin teemoihin kuuluu toki ihmiskunnan merkityksen vähäisyyden korostaminen, mutta ehkäpä pieni lisäinhimillisyys soundien puolella olisi tuonut enemmän sävyjä spektriin.

Kahdeksan raitaa näin tuhtia junttaa on armoton annos, mutta Dö onnistuu luomaan keskelle möyhennystä sopivia pikkukeitaita ja alkoveja. Melting Gaze of the Origin jakaa kiekon selvästi kahteen osaan, bändin saavuttaessa taas kerran yhden uuden pisteen soundillisella matkallaan. Unversumin versumeissa onkin enemmän tilaa asioille, joita olisi ollut vaikea kuvitella vielä viisi vuotta sitten.