Rosita Luu: Yöeläin

Playground Music

Maailma on täynnä mysteereitä ja kummia asioita, joista monet sijoittuvat yöaikaan. Kulmikasta ja kiemuraista poppia luovan Rosita Luun neljäs pitkäsoitto sijoittuu teemoiltaan yöhön ja tunteihin, jolloin suurin osa meistä nukkuu, mutta muutama valittu – tai sivuun syystä tai toisesta päätynyt – pitää yhä tulta yllä. Rosita Luu kertoo meille Rottanainesesta joka voi olla kuka vain, ja Kaikki huomisen bileet voivat odottaa vielä toisenkin yön, ja kolmannen. Yö ja aika kun eivät pelaa samoilla säännöillä.

Yöeläin on hiukan yllättäenkin jo ryhmän neljäs albumi, joka samalla jatkaa Rosita Luun tuttua tahtia. Pitkäsoitto ilmestyy joka toinen vuosi, eikä edes pandemia horjuttanut rytmiä mihinkään. Rosita Luu on bändin nimi, mutta se on myös vokalisti Merita Bergin esiintymisnimi. Paljon kiteytyykin Bergin tapaan nähdä asioita ja kertoa niistä, mutta yhtyeenkään osuutta ei kannata väheksyä. Näin Rosita Luu on jo aikaa sitten muuttunut osiaan suuremmaksi summaksi.

Antti Vuorenmaan koskettimet pitävät yhdessä vokaalien kanssa Hae mut kotiin -ankkurin elossa. Kasaristi poppaileva Piittaamatta ja huikennellen asettaa yhtyeen soundin taipuvuuden testiin, mutta kyllähän jähmeä kasarifunkkailukin onnistuu, vaikka kaiku ja synapilvet heittävät julkeita haasteita äänimaisemillaan. Melkoinen voimannäyttö on myös avausraita Koiratyttö, jonka groovessa riittää syvyyttä ja imua. Basisti Olli Puolakka pääsee möyrimään kunnolla, rumpali Karoliina Laukola pelaa herkin rantein ja monitaitaja Antti Hermajan kädenjälkeä kuullaan luultavimmin jokaisella levyn raidalla.

Rosita Luu kertoo pienin kohtauksin ja hetkin periaatteessa tavallisista ihmisistä, mutta osaa kadehdittavasti hämätä ja hämmentää. Tai ainakin itse huomasin muutamaankin kertaan pohtivani, että ovatko tekijät nyt täysin tosissaan: taitavat ne olla. Musiikki nojaa sanoihin ja sanat musiikkiin, Berg laulaa osansa todeten, mitä ei tule sotkea lakonisuudeksi. Koviakin juttuja livahtaa sanojen väleihin, kun osaa vain kuunnella ja liikkua Rosita Luun mahdollisuuksia täynnä olevassa yössä.

Sadie Carter July tuo ysärin triphopahtavan yön liki ja eteerinen Leipäkivet ammentaa vähintäänkin 70-luvusta ja milleniaalien pophaaveista, mutta viittojen liepeet eivät kuraannu tai jää kiinni kulmiin. Rosita Luu käyskentelee halki mitä erilaisempien lavasteiden ja myy samalla suuren tarinan, jossa lavasteet eivät enää ole lavasteita. Kaikki on kuin fellinimäistä tekemisen kuvausta tekemisen keskellä, eikä kuulija ja kokija enää tiedä, eikä välitä, siitä mikä on ’totta’ ja mikä ’kuvitelmaa’.

Yöeläin on näin ultimaalinen yölevy, rajoiltaan usvaisten tuokioiden joukko, joissa tarinat oletettavasti risteilevät ja hahmot vierailevat toistensa luona. Duuri ja molli menettävät valta-asemansa, kun tunnelmat luodaan uusin säännöin. Eläintarha on täysin oma saarekkeensa niin ajassa kuin paikassa ja Sätkynuket on samaan aikaan satu sekä tragedia, ehkä hiukan komediakin näkökannan mukaan. Mutta niinhän koko elämä taitaa olla ja nämä kappaleet kertovat omin tavoin elon kulusta ja kulutuksesta.