Blues Bizarre: Blues Bizarre

Bluelight

Nelihenkinen Blues Bizarre tulee Helsingistä ja soittaa blueshenkistä kitararockia perinteisellä kitarakaksikko plus rytmiryhmä -kaavalla. Bändin itsensä mukaan nimetty kiekko on sen debyyttipitkäsoitto, jolta ei ainakaan tähän mennessä ole lähdetty lohkomaan sinkkuja irti. Siinä faktat, joita ei ole sen kummemmin lähdetty taustoittamaan, joten annetaan nuottien puhua tekijöiden puolesta.

Kahdeksan kappaletta kellottavat yhdessä hiukan vajaan kolme varttia, joten perinteisen vinyylipitkäsoiton mitat täyttyvät nätisti. Joukkoon mahtuu vain kaksi alle viisiminuuttista numeroa, mutta tarpeettomasta venyttelystä ja hedelmättömästä rönsyilystä nelikkoa on turha syyttää. Toki kiekon sulkeva Trip to India / Small Steps -biisikaksikko karkaa pitkine instrumentaaliosuuksineen tuttujen kukkuloiden tuolle puolen, mutta esikoisella moiset retket tulee ymmärtää. Soundien puolella ankkuripari lähtee myös rohkeasti laventamaan tuttuja kulmia, kun perkussioista otetaan irti ilmeikkäämmin tehoja ja kitaroista kammetaan esiin eksoottisempiakin soundeja.

Kaikki kunnia kokeellisuudelle, mutta kahdeksan minuutin tuolle puolen hötkyilemättä kurottuva Poor Boy on kaikessa perinteisyydessään ensiluokkainen numero, etenkin kun ydin on kunnossa ja sydän lyö. Seesteisempää blues-virtaa kauhoo tyylillä myös Now You Know How to Play the Blues, jonka tuhdin sininen ja sydänverta vuotava soundi tihkuu kyyneliä. Ja mikäli vauhdikkaampi bluesrock on juttusi, niin avausraita Gonna Be Fine täyttää boogaustarpeet mallikkaasti, siinä missä sakin ainoa alle neliminuuttinen, eli Don’t Go Blamin’ On Me, osaa nakata hattua taaemmas ja veivailla näyttävästi peruspalikoiden ympärillä. Blues voi olla monimutkainen vyyhti tai nippu suorempia nuotteja, kaikki on lopulta kiinni omasta äänestä ja näkemyksestä.

Blues Bizarre ei ravistele genrensä aitoja, eikä sen ole moista tarkoitus tehdäkään. Kitaristi/vokalisti Sylvi Saarekas omaa näppärien sormien lisäksi sielukkaan bluesäänen ja kun Marko Karppi antaa toisen kitaran soida, on kuulijalla kelpo olot. Leevi Heikkilä ymmärtää rummuissa nyanssien merkityksen ja bassotaiteilija Nikolas Rissanen tekee takuuvarmaa työtä tontilla, jolla valokeilat vain vilahtavat hetkittäin.

Blues Bizarre on avaus, jolle kelpaa rakentaa tulevaisuutta, jos nyt megapotti jäikin vielä saavuttamatta. Vokaalit lupailevat jo isompaa menoa, mutta pieni pidättely ja himmailu tuntuu yhä vaivaavan niin laulua kuin taitavissa käsissä olevaa soittoakin. Sormet siis pois käsijarrulta ja aina vain kauemmas preerioiden tuolle puolen, koska siellä on aina tilaa tehdä uusiakin asioita.