Samanna: Mittasuhteet

Humu Records

Taisin tipahtaa taas samaan tuttuun ansamonttuun, kun kuuntelin jazzahtavaa poppia luovan Samannan neljättä pitkäsoittoa ensimmäisiä kertoja ja totuttauduin hissukseen sen elämänmakuiseen soundiin. Myöskään reilun kahden vuoden takainen Sinisellä sametilla -albumi ei tahtonut aluksi aueta, ja sama kriisi oli edessä Mittasuhteet-kiekon kanssa. Olenkohan jotenkin menettänyt Samannan mittasuhteet, vai mistä tuo johtuu… Ken tietää, mutta itse asiaan.

Alku oli siis hankalaa, mutta niin teksteillään kuin nuoteillaan vakuuttavan kiekon eri puolet lähtivät jo muutaman kierroksen jälkeen jäsentymään lupaavalla tavalla. Joka yhtyeelle on etua omasta soundista, mutta Samannan kohdalla tuota ei voi kylliksi korostaakaan. Etenkin tämän levyn kohdalla yleisen tunnelman eheys ja sävyt tuntuvat nousseen entistäkin olennaisemmiksi osiksi isoa kuvaa. Soundissa on sinistä kaihoa, makeuden rinnalla on kirpeyttä ja voisi jopa sanoa soundin ohittavan usein itse kappaleet.

Teosmaisuus tekee kappalejoukosta yhtäältä yhtenäisen, mutta antaa kuitenkin eri raidoille myös tilaa liikkua. Teemoissa voi havaita toistuvuutta ja tutut elementit nousevat pintaan, Samannan piirrellessä koukeroisia kuvioitaan ilmaan. Omia jälkiä ei kuitenkaan ylitetä liiaksi ja näin biisiparvi voi lennellä riittävän vapaana taivaillaan.

Kiekon avaava Mittasuhteet katselee kaihoisasti menneisiin, kun kertoja valitsee viisaasti muistavansa mukavampia asioita historiasta. Vesistä tummimmat koetaan elon ikuista kiertokulkua pohtivassa Kuoleman sykli raidassa, vaan nytkin elämän suuret lainalaisuudet käsitellään pehmein soundein sekä kauniiksi laskettavin laskoksin. Olemme lineaarisia olentoja, joten turha perustavanlaatuisia asioita on ylipohtia, koska aika kiiruhtaa vain yhteen suuntaan.

Päivääkään en vaihtaisi pois, totesi joku joskus mielestäni typerällä tavalla, sillä ainahan niitä mielen räntäpäiviä osuu kohdalle, kuten Hei mieli muistuttaa. Olen kuullut monta biisiä, jossa kirjoittaja puhuu itselleen, mutta Samanna nappaa pokaalin itselleen kisassa laulaessaan omalle tuittuilevalle mielelleen. Kiekon rokkipala Kirkan inkarnaatio saattaa myös olla peilikuvalle soittelua, vaan oli tulkinta mikä tahansa, niin tekemistä leimaa hyväntahtoisuus sekä positiivisuus.

Tekstit vievät toistuvasti huomion, sillä kosketinsoittaja/vokalisti Anna Pesosen laulua on niin vaivatonta kuunnella. Svengaavassa Amurissa verkkainen notkeus on silkkisen pehmeää, kertojan muistellessa jälleen hyväntuulisesti tapahtuneita asioita. Kosketinsoolo ja rytmiryhmän hillitty groove nivoutuvat yhteen niin, että kiireisinkin työpäivä pyyhkiytyy otsan takaa auringonvalon tieltä. Jopa aiheeltaan puolittain varjoisa Ambulanssi soundaa lohdulliselle, rauhaisalle ja jotenkin samalla kiehtovalle, kun raja lapsuusajan leikkeihin tuntuu siintävän jokaisessa tilanteessa taustalla.

Mittasuhteet on punertavan kantensa takana hivenen sinertävä levy, mutta samalla lämmin ja elämänmakuinen.