AK-77: Amerihaka

Antin levy ja kasetti

Toisinaan suoruus ja minimalistisuus saattaa jättää syvimmät jäljet. AK-77 purki blues-rockin osiinsa vuoden 2021 Lowdown kryptoniitti blues -albumilla, kun shakkilaatikkokitara soi ja J.J. Calelle tehtiin kirkkain otsin kunniaa. Bluesia on yhtä monenlaista kuin soittajaakin, ja jälleen on painopiste siirtynyt jalalta toiselle.

Seikkailtuaan aikansa muilla ilmansuunnilla on AK-77 kääntänyt katseensa länteen, sekä siellä siintävään syvään etelään. Yhtyeen kitara-arsenaalissa soivat nyt niin akustinen kuin sähköinenkin keppi, sekä tietysti sikarilaatikkokitara, joiden avulla kymmenestä raidasta pengotaan eri tavoin esiin bluesin alkuvoimaa. Eikä hakku monestikaan hairahdu kohteestaan, jos nyt välillä hiukan lommoa tulee ja kolinaa käy. Studiossa on myös lapannut vierailijoita aina lapsteelin soittajasta huuliharpistiin, minkä lisäksi bändin omat pojat ovat löytäneet Hammondista apua ja muutenkin rajat on pidetty ihailtavan avoimina.

Amerihaka onkin siitä jännä bluesrock-albumi, että samaan aikaan se pitää kiinni tietystä soundista ja tyylistä, mutta kuitenkin rönsyilee hiukan mihin sattuu. Kaikkea sitoo yhteen kuitenkin Antti Karkiaisen laulu, jossa tunne korvaa tekniikalla briljeerauksen ja sydämestä kumpuava suoruus palvelee tarkoitusta. Elämä on gumbo kiteyttää paljon niin muodollaan kuin tekstilläänkin, eli turha tässä on liikoja jäykistellä.

Sinkkunostoista Leilan boogie kulkee Missisipin penkoilla varmoin askelin, vaikka pohjoinen kitararock pintaan hikeä puskeekin. Raukeampi ja kokeellisempaa siipeä nostajaksi tarjoava Kesä-96 on myös jännittävä avaus erilaiseen maisemaan, boogien saadessa perkussioista yllättävää lisätukea. Jotenkin veto jää vain puolittaiseksi, tai ainakaan allekirjoittaneen pankkiholvi ei sittenkään posahtanut taivaan tuuliin, vaikka kaikki merkit olivat jo ilmassa.

Amerihaka on jännittävä ja monitahoinen albumi, jolla AK-77 on löytänyt tiensä aurinkoon ja lämpöön. Analoginen hehku ottaa tietysti lisävoimaa tarkoin annostelluista soitinsommitelmista ja Hoodoo-maman taustalaulujen kaltaisista lisäherkuista. Minimalistista tämä edelleen on, vaan ei enää niin karsitusti. Karsittua runsautta? Mennään sillä ja annetaan pyrstösulille kyytiä, kun Sä paha oot ja sitä rataa.