Mortality: Volume II

Eclipse

Mortality on kotimainen jazz-kollektiivi, josta ei taito ja tähtivoima lopu kesken. Krediitteihin on merkitty yhdeksän virallista jäsentä, joiden lisäksi mukaan on mahtunut tietysti vierailijoitakin. Bändin viiden vuoden takainen esikoisalbumi oli melkoinen tapaus, jolle jatkon luominen on taatusti tuntunut tekijöiden punteissa. Kitaristi/biisinikkari Tapio Ylinen on kuitenkin rohkeasti tarttunut härkää sarvista, eikä tässä ainakaan himmailemaan sorruta. Seitsemän luvun kokoinen ja reilun 43 minuutin mittainen Volume II laventaakin kertaiskusta yhtyeen universumia.

Teosmaisuus ja massiivisuus ovat mielestäni jo pieni haastekin mm. siinä vaiheessa, kun toiseksi sinkuksi nostettu The Expanding Universe, Pt. I lähtee hitaasti matkaan. Tähteinväliset mitat ovat tietysti valtaisia, mitä ensimmäinen puolitoistaminuuttia hälymäisine äänineen kaiketi kuvailee, vaan huomattavasti karmeja oleellisempia ovat seuraavat minuutit. Melodiat rakentuvat saksofonien, koskettimien ja kitaroiden kudelmista, rytmiryhmän täydentäessä asemia sangen pienimuotoisesti, vaan ei vähäeleisesti. Rumpali ja basisti pelaavatkin oivaa pohjapeliä, jolle kaikki edellä mainittu hiljalleen rakentuu.

Värikkäämpi ja vinkeämpi The Expanding Universe, Pt. II lisää nuottiliikennettä, kunnes saavutetaan lakipiste ja yhteensä päälle 12 minuuttinen teos teoksessa summaa itsensä loppukäännöksissä. Saksofonin kaveriksi saadaan kitaraa, mutta ehkä hiukan turhan harvoin, eikä huima mitta täysin kestä painolastiaan. Musiikilliset pisteet ovat kovin kaukana toisistaan, vaikka yhtä kuvaa rakentavatkin ja albumin seurassa huomaan usein jääväni hivenen sivuun. Kuulen musiikin, ymmärtänen suunnan ja näen horisontin, mutta silti olo on kuin seinäruusulla juhlissa – mitä oikein hukkaan, miksi en tahdo vain päästä sisään?

Volume II on valtaisa albumi, jonka koko saattaa jakaa mielipiteitä. Positiivisen yllätyksen tarjoaa kiekon tyylillä sulkeva Desperate Measure -kappale, jonka 5th Season esitti 5th Season -albumillaan. Vokalisti Teri Mantere puhaltaa kappaleeseen erilaisen hengen, vaikka matka progehtavasta kitararockista seesteiseen jazziin ei osoittaudu lopulta niinkään mittavaksi. Sävyjä, painopisteitä, vaihdoksia – pienet yksityiskohdat, ja samalla muuten lähes instrumentaalinen levy saa vielä yhden ulottuvuuden lisää.