Hattara: Ehkä me nähdään huomenna

Omakustanne

Hattaran rakenne vastaa osuvasti helsinkiläisen unipop-nelikon luomaa musiikkia, joten pari vuotta sitten toimintansa aloittaneen bändin nimi on oivasti poimittu. Hattara voi olla makeaa, pahimmillaan jopa äitelää, mutta samaan aikaan siinä on aina hajoamisen tuntua ja omanlaistaan hahmottomuutta. Äitelyydestä Hattaran kitaralähtöistä poprockia on turha syyttää, sillä melankolisuus on melodisuuden ohella debyyttipitkäsoiton tärkeimpiä perusrakenteita. Usvaisuus kadottaa selvät rajat soundista ja onhan tässä mukana myös makeutta ja pientä kitkeryyttä, kuten monissa popahtavan postpunkin lähelle osuvissa musiikkiannoksissa.

Yhtye avasi julkaisu-uransa viime vuonna mainiolla kolmen sinkun ketjulla, joista debyyttijulkaisu Helle nostettiin myös Desibeli.netin sinkkukoosteessa esille. Yksikään viimevuoden herkuista ei kuitenkaan ole mahtunut Ehkä me nähdään huomenna -debyyttialbumille, joten pöytä on pyyhitty puhtaaksi. Esikoispitkäsoitto onkin tarkkaan hiottu ja viimeisen päälle mietitty kokonaisuus, joka kärsii oikeastaan vain lievästä lyhyydestä. Tai ainakin omaan korvaan ankkuriraita Juhlat jatkuvat kopsahtaa aina liian nopeasti takalaitaansa.

Levyä pohjustaneista kolmesta kesäsinkusta albumin puoliväliksi sijoitettu Uimaan saavuttaa kaihomaksimin tyylillä sekä taiten. Tekstissä sanotaan vähin sanoin paljon, tunnelman unenomaisuus on lähes epätodellista ja silti soundi on kaikesta kuulaudestaan huolimatta myös erittäin läsnä. Nuotit tulevat iholle asti ahdistamatta, vain tarpeellisia osia korostaen. Toisena ilmestynyt Vika biisi on taas eittämättä levyn ja oikeastaan koko kuluneen kesän iskevimpiä kitarapoppiksia. Reilun kolmen minuutin mittaan on mahdutettu tarttuva melodiakuvio, loogisin askelin kasvava runko, sekä kaiken kruunaava kertosäe. Paketti toimii kaikin puolin ja sitä olisi puolestani voinut hyödyntää vielä neljännenkin minuutin.

Kiteytys on kuitenkin Hattaran tapa toimia ja vain em. Juhlat jatkuvat saa ylittää neljän minuutin rajan, saatellessaan kiekon aikoinaan maaliin kolmella lisäjäsenellä kasvatetun orkesterin voimin. Monessa mukana on myös tuottaja/monitaitaja Iikka Puolakka, joka tuotanto, äänitys ja miksaus -urakoinnin lisäksi soittaa ja laulaa monella albumin raidalla apuna. Rokkaavampi Voiko uniin luottaa? on jo siinä ja siinä, että katkeaako lento liian aikaisin kesken, eikä kipuisan tarinan kertova Hiutale leiju ainakaan liian pitkään tummassa ilmassa. Muoto on ehdoton ja kokonaisuus tuntuu olevan kuningas, joten näillä mennään ja laidat pidetään liki.

Niin tai näin, Hattaran esikoisalbumi on ensimmäiseksi pitkäksi julkaisuksi melkoinen taidonnäyte. Levyn eheys ja vahvuus väläyttelivät jo viidennen tähdenkin mahdollisuutta, mutta jätetään kasvullekin varaa. Ties mitä seuraavalle levylle vielä saattaakaan tulla. Kenties me nähdään se jo ensi vuonna, jos ei nyt sentään ihan huomenna.