Jori Larres: Into The Wild

Post-Rift

Tiedän toistavani itseäni, kun totean miten säveltäjä Jori Larres hämmentää julkaisuvauhdillaan vuodesta toiseen. Into The Wild on laskujeni mukaan jo kahdeksas tällä vuosikymmenellä Desibeli.nettiin arvioimani pitkäsoitto ja tämä on jo kolmas vuosi peräkkäin, kun yhteen kalenterivuoteen saadaan mahdutettua kaksi pitkäsoittoa. Eikä elektronisen kerrosäänitaiteen mestari edes ole toistanut itseään kovinkaan huolestuttavissa määrin.

Into The Wild -albumin niukoissa saatesanoissa ei sen kummemmin avata uuden albumin taustoja, vaan niissä ennemminkin taustoitetaan yleisesti Larresin työskentelytapoja. Elokuvamaiset äänimaisemat syntyvät kuuleman mukaan perinteisen ja kokeellisemman puolen yhteistyöllä, artistin luodessa musiikkiaan improvisaatio ja kokeellisuus edellä. Melodiat ovat toki merkittäviä, mutta eivät missään nimessä pakollisia, kuten uusi kiekko erityisesti osoittaa. Rytmiset leikittelyt ovat takavuosina saaneet mitä ihmeellisempiä muotoja, hetkittäin ehkä jopa liiaksikin, näin sivusta todettuna, mutta onnistumiset paikkaavat joitain horjahduksia.

Pop-muotoja ja ns. perinteisiä linjoja Into The Wild -albumin yhdestätoista raidasta ei juuri löydy. Orgaaniset elementit ovat aiempaa yleisempiä ja soundeja on ajettu ruvelle asti, mutta herkästi ja osasia kunnioittaen. Maalailevampi A-puoli ja kokeellisempi B-puoli ovat kuin toistensa peilejä, joiden välissä radiohälyltä soundaava Disorder sotkee toistuvasti kauniin jatkumon – kuten sen on tietysti tarkoituskin tehdä. Isolation on silti kaunis ambient-aloitus ja Wilds jatkaa alkumatkasta Brian Enolle kunniaa tehden, mutta todelliset testit ovat vasta edessäpäin.

B-puolen kappaleet haastavat entistä vahvemmin kuulijan näkemyksen musiikin muodoista, sillä Labyrinth on melkoista pulinakaikukokeilua, eikä samoilla palasilla leikittelevä Liquid Gates tarjoa juuri enempää helppoja tartuntapintoja. Silti juuri Labyrinth on se raita, joka ensimmäisenä todella löysi tiensä ihon alle. Muistin sen kautta jonkin vanhan dokumentin elektronisen musiikin pioneereista, jotka alkeellisilla laitteillaan loivat modernia taikuutta. Larresin musiikki ei kuulosta vanhalta, mutta siinä on nyt samaa kipinää ja sähköä, kuin theremineistään ja terpsitoneistaan innoittuneiden visionäärien touhussa. Suurinkaan vallankumous ei tarvitse välttämättä räjähdyksiä ja valtaisia äänivalleja, kun merkittävämmät voimat voi löytää hiljaisuuden kainalosta.

Mitä siis sanoa ja todeta, kun (olosuhteisiin nähden) tarttuva ja reipas Atom Run sulkee B-puolen kerran toisensa jälkeen? Larres kuulostaa itseltään ja joltain muulta, Into The Wild ei ole vain sopuisa helmi sävyisässä nauhassa, vaan jälleen uusi avaus, luotaus ja ehkä hieman tönäisykin. Rytminen vapaus ja soundillinen minimalismi ovat tuoneet Larresin jälleen kerran uuden äärelle. Uuden ja silti samalla tutun tuntemattomuuden harjanteelle. Parasta tässä on kuitenkin se, että tuskin kukaan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu – eli musiikki on jälleen totaalisen vapaata.