Jukka Takalo: Jokivarsien laulut

Valassaaret

Jukka Takalo on tehnyt asioita tavallaan jo iät ja ajat. Suomirock ja pop ovat matkan varrella osoittautuneet väljiksi termeiksi, joiden parista on saatettu piipahtaa kupletinkin puolella asti. Kaikkea on leimannut aito tekemisen meininki, vaikka toisinaan kokeiluja on tehty ehkä turhankin löysin rantein. Vaikea näistä on aina lopullisia päätelmiä tehdä. Syntymättömien sielujen soulia - äänityksiä 2013–17 -kokoelma putsasi pöytää demonmurusista viime vuoden lopulla, jolloin myös vinkkailtiin jo seuraavan luvun pian aukenevan Takalon tarinassa.

Ja tässä se nyt on: ihka oikea jatko-osa. Tai tarkemmin sanottuna toinen lenkki albumitrilogiasta, jonka Vaarojen laulut -levy jo kuusi pitkää vuotta sitten käynnisti. Olihan tuossa välissä tietysti pandemiaa ja Takalo on pitänyt itseään muillakin tavoin kiireisenä, mutta huomaan kaivanneeni soolo-Takalon tarkkaa kynää sekä oivaltavia kappalerakennelmia. Ja kun tässä nyt kasataan ihka oikeaa trilogiaa, tai triptyykkiä, on tietysti kysyttävä: mistä uusi levy koostuu?

Siinä missä Vaarojen laulut -albumilla akustisuus astui isosti esiin, on Jokivarsien laulut kuuleman mukaan paluu sähkökitaroiden ja isojen kertsien maailmaan. Suomirokkia luvataan ja sitä myös saadaankin taas enemmän, mutta osia sitovat yhteen myös luonnon voimat, sekä luontoa eri tavoin käsittelevät teemat. Akustinen kitara on siis saanut kaverin sähköisestä, eikä elektronistakaan suuntaa lähdetä suotta sulkemaan yhtälöistä pois, mutta perusrokkailua kiekolta ei ehkä sittenkään löydy ihan rummutettua määrää. Kokeellisuus saa kuitenkin asettua hetkeksi taustalle, sillä tuore levy pysyy suhteellisen siivosti rajojensa sisäpuolella ja yrittää vahtia rönsyjään. Kantaa otetaan sävyisämmin, rokkia soitellaan rahdun enemmän, mutta kaikki palvelee isoa kaarta.

Yksi keskeinen teema on ihmiskunta. Nuo lainausmerkeissä viisaat apinat, ovat saaneet sotkettua asioita planeetanlaajuisesti, mutta vielä heilläkin on toivoa. Sinkkubiisi Ding dong näkee kaiken hulluuden, säntäilyn ja horisontissa siintävän tuhon, mutta ei se silti johda itkuvirren vääntöön. Päin vastoin, tempo nousee ja maailman hulluus innoittaa tekemään entistäkin tarttuvampaa suomirokin hittiä. Niin sitä pitää! Auringosta Otavaan rähjää räkäisemmällä soundilla, vaan iskuja ei tarjota suotta, kun ihmisluonnon reuna-alueita kartoitetaan miltei inhorealistisesti.

Kupletinkin kanssa puuhaillut Takalo osaa ehkä silittää, mutta myös tukistaa kun moiselle ilmenee tarvetta. Asioista puhutaan ja sanan tarkka säilä heiluu hetkittäin vauhdilla, mutten silti kutsuisi häntä nyt ihan saarnamieheksikään. Joki rakastaa jokaista soutajaa ottaa oman kulman heartland rockin taikaan, symboliikan kukkiessa runsaammissa väreissä. Piia ja Johnny on puolestaan simppeleitä osiaan moninaisempi rakkaustarina, jossa sisäinen Springsteen päästetään neljäksi minuutiksi rattiin, ja kultaahan tuosta sukeutuu kasaan.

Joki virtaa raidalta toiselle, ollen välillä etualalla ja toisinaan taas silkka ajatuksenpuolikas. Joki vie ja tuo ajat ylittäen, jakaa ja antaa anteeksiantaen. Ajat vaihtuvat, tarinat muuntuvat, mutta mihin tämä kaikki lopulta johtaa? Valjastettuun koskeen, vapaalle merelle, vai kenties jonnekin aivan muualle? Trilogian toinen osa avaa tarinaa, horisonttia ja mahdollisuuksia, mutta jättää samalla kysymyksiä ilmaan. Toivottavasti vastauksia niihin ei tarvitse odotella ihan toista kuutta vuotta sentään.