Utopianisti: Reason in Motion

Unnecessary Leftover Music

Säveltäjä ja multi-instrumentalisti Markus Pajakkala on kerran toisensa jälkeen nostanut kuvitteellisia panoksia jazzin, progen, rockin ja vapaasti groovailevan musiikin saralla. Olin jo täysin myyty vuoden 2016 The Third Frontier -albumin kohdilla, kun tarpeeton kikkailu ja briljeeraus väistyivät tiiviimmäksi puristetun ytimen ympäriltä. Pandemia-aikana ilmestynyt Tango Solo reagoi puolestaan aikaansa tavalla, jonka kulmat ovat vain parantuneet tässä välissä.

Kolme vuotta myöhemmin Utopianisti on jälleen kasvanut suuremmaksi orkesteriksi. Alkujaan Pajakkala teki tuoreen levynsä jo melkein valmiiksi ihan itse, soitin ja palanen kerrallaan, mutta oivalsi soundista puuttuvan bändin. Oli aika purkaa kaikki ja alkaa alusta. Ja miksi tyytyä silkkaan bändiin, kun voi koota unelmakokoonpanon, joka ei ainoastaan toista tehtyä, vaan tuo siihen mukaan röykkiön X-tekijöitä.

9-henkinen kokoonpano on saanut vahvistuksia Senegalin ja Mauritiuksen suunnilta, Pajakkalan hääriessä tirehtöörinä. Ilmassa on roppakaupalla sähköä, sillä studiossa livenä purkkiin vedetty albumikokonaisuus on kirjaimellisesti albumikokonaisuus. Uniikki on myös ratkaisu, jossa vasemmasta kanavasta kuullaan perkussionisti Ismaila Sanén vokaaleja, kun taas oikeaan kanavaan johdetaan perkussionisti Gilbert Kuppusamin laulu. Tuohon päälle sitten vielä rytmiryhmä, puhaltimet, koskettimet, satunnaiset synat sekä kitara, niin johan on musabileillä kokoa, näköä, leveyttä ja voimaa.

Afropitoisuudet ovat kohoamaan päin, kun Yegaa Nu Betaa kääntyilee progehtavan jazzrockin kansainvälisissä vesissä. Hilpeästi heiluva Hit It With The Pinky karkaa myös zappana maisemaan, rytmin ja puhaltimien kirittäessä toisiaan. Albumin keskellä Cleptrocrats posauttaa nuotti-ilotulituksen taivaalle, kun taas heti edellisen perään soiva Jaa Di Burung antaa pölyn hieman laskeutua. Alkuun kaikki kuultu ja koettu vaativat niin aikaa kuin tilaa, mutta albumi lähtee kyllä nopeasti jäsentymään. Kokonaisuuden nimissä merkittäviä ovat etenkin sinne ja tänne jääneet pienet sekä sävyisät alamäet, joita alas laskettelu on kuin lomaa loman keskellä.

Päälle 52-minuuttisen albumin viimeinen vartti sujuu aina vain kohottavimmissa tunnelmissa. Nopeampi Kakistocrats ensin kiihdyttää vauhdin lähes äärimmilleen, rikkomatta kuitenkaan rytmivaihteistoa. Kaikkea aiemmin kuultua yhteen sulauttava Le Nuit Des Morts-Vivants jyrnyttää hitaammin miltei kymmenen minuutin mitan, mutta verkkainen laskeutuminen on täysin perusteltua. Pitkät soolo-osuudet niveltyvät yhteen ja soundit nousevat aina vain kunnianhimoisemmiksi, kunnes koittaa päätöksen aika.