Silent Scream: Side Effects For Two

Bat-Cave Productions

Silent Scream avasi uuden lehden historiassaan vuonna 2010, kun debyyttialbumi In The Cinema ilmestyi. Tuon jälkeen postpunkin tummissa vesissä viihtyvä trio on julkaissut enemmänkin musiikkia, mutta syystä tai toisesta kaikki julkaissut ovat sujahtaneet Desibeli.netin ohitse. Vaan nyt arviopostista löytyi suhteellisen tuore CD, ja toukokuun lopulla digitaalisestikin julkaistu levy osoittautui mallikkaaksi kokonaisuudeksi.

Kuluneiden 14 vuoden aikana bändiltä on ilmestynyt ainakin pari pienjulkaisua sekä kaksi pitkäsoittoa, joista vuoden 2016 Carrion Screaming sai odottaa jatkoa peräti kahdeksan vuoden ajan. Aikaa on kulunut ja se tunnetusti kuluttaa, mutta ajan virta on Silent Screamin tapauksessa myös hionut musiikkia entistäkin tyylitietoisemmaksi. Tai itse ainakin yllätyin instrumentaaliraita Blood Orange Sunrisen väkevistä visioista ja etenkin levyn jälkimmäisen puoliskon vahvasta elokuvamaisuudesta.

Kyse on erittäin selvästi osiinsa jakautuvasta albumikokonaisuudessa, jossa kymmenestä raidasta vain neljällä ensimmäisellä kuullaan ensinnäkään laulua. Alku on siis perinteisempää ja samalla myös helpommin lähestyttävää postpunkkia, kun kitaristi Antti Lautala ja basisti Matthew Pallasoja laulavat kumpainenkin kaksi raitaa. Tyyli on tuttu, melodiat vahvoja ja hitaimmillaankin kipaleet ovat meneviä.

Mahdollisena sinkkuna tyylikkäästi New Model Armyn mieleen tuova Mount Carmel Messiah olisi kovaa valuuttaa, ja nostaisin eteen myös Joy Divisionilta sopivasti soundaavan Not Afraid of Life -pohdinnan, jolla ajan hampaat ovat jo saavuttamassa kertojaa. Väkevä on myös harmillisen ajankohtainen War Song, jonka kolkossa soundissa ja hakkaavassa rytmissä voi aistia jälleen päätään nostaneen järjettömyyden synkkyyttä. Olisi mukavaa unelmoida paremmasta maailmasta, vaan se on pommien ryskyessä aina vain lähempänä niin kovin, kovin vaikeaa.

Instrumentaaliosuus albumista on puolestaan kuin hidas kävely halki öisen metsän. Even the Trees Will Yield… kaikuilee vielä hetken urbaanimmin ja menevällä bassolinjalla varustettu A Narrow Path To The Dimly Lit Garden on kuin aikaportista kaikuvaa The Curea. Sanoille voi periaatteessa kuvitella paikkoja vielä hetken, mutta sävyjen muuntuessa sekä tummuessa myös tunnelma siirtyy seuraaville tasoille. The Crawler in the Woods elää hiljaisuuden läheisyydestä sekä humisevista taustoista, jotka puhuvat tuhansien sanojen edestä.

Albumin loppu on kuin oma taideteoksensa. Kansikuvan maailmasta kumpuava Skin Meets Glass saa ihon kutisemaan, tuolista on noustava, katsottava ulos, etsittävä horisonttia, oudon levottomuuden vallatessa tilaa. Instrumentaaliosuuden sulkeva …Under This Sky on selvästi vastapala Even the Trees Will Yield… -raidalle, mutta samalla se sulkee muitakin linjoja, kehiä ja kaaria, matkamme päättyessä. Kireä tunnelma on sähköinen ja latautunut, mutta kiehtovalla tavalla.

Side Effects For Two on tumma levy, mutta tässä maailmanajassa se hipoo täydellisyyttä. Silent Scream on muuntunut, jalostunut ja kehittynyt pisteeseen, josta kelpaa katsella ympärille. Tämä on vuoden kotimainen postpunk-albumi tähän mennessä, siitä ei ole epäilystäkään.