Monsuuni: Viimeinen vartti

Amuse.io

Me kaikki olemme enemmän ja vähemmän historiamme summia, mikä on yhtäältä ihmisyyden vahvuus. Vaan missä vaiheessa nostalgisuus kääntyy rakentavasta voimasta kahleiksi? Moista pohdin eri kulmista, kun kuuntelin kerran toisensa jälkeen Monsuunin uutta albumia. Kolmannen pitkäsoiton kohdalla soundi on jo kiteytynyt timantinkovaksi, ja jos viimevuotinen Kuun tielle ilmestyneet -levy pelasi Gösta-korttia rohkeasti, nyt nythän se vasta valttia on.

Suomalaisugrilainen melankoliakone hyrisee mallikkaasti mollissa, kun V**tu me kuollaan kaikki ja Pinnan alla ei kyyneleet näy. Jälkimmäisen mahtiballadimuoto synaverhoineen ja efekteineen kaikkineen menee jo niin pitkälti takarajasta yli, että olisiko tuossa kunnarin aineksia? Kuolema on läsnä ja kaiho kainalossa, kun koskilaskusta suuremman kertomuslinjan itselleen löytävä albumi kolisee koskikrossiaan alas ja alas ja alas, aina viimeisiin kuohuihin asti. Voiko enää göstampaa ollakaan?

Muoto on siis tavattoman tuttu, mutta yhtye on tehnyt myös positiivisen peliliikkeen, joka on antanut sille kourallisen tuoreita herttavaltteja. Tällä erää myös nelikon naiset, eli Sara V. ja Emma T., ovat päässeet ääneen ja näin laulaja/lauluntekijä H. Sihvonen on saanut rinnalleen kaksi enkeliä, sellaista kaurismäkeläistä nyt ainakin. Samalla vokaalit pelastavat kiekon rumalta mahalaskulta, kun sitä samaa tahkoa vääntämällä ei olekaan saatu hiottua läjäpäin uusia hittibiisejä. En tahtoisi tanssia yksin - Remix on kyllä valioluokan italodiscoa ja Kylkijynkkyä kolisuttelee maalirimoja, mutta muuten riemunkiljahdukset jäävät harmillisen vähiin. Lyriikoiden pikkunäppärät oivallukset eivät saa vastakaikua musiikista, joka tuntuu tällä erää vain säestävän tarinoita. Tasapaino on hukassa, väittäisin.

Ymmärrän vallan mainiosti nostalgian olevan sen keskeisimmän jutun Monsuunin tapauksessa, minkä takia eteen on kiikutettu jo kolmannen kerran aika lailla tutun näköinen nakit & muusi -annos. Vaan kai siihen sivuun nyt voisi hiukan eksoottisempaakin salaattia yrittää kyhätä, sillä eihän Göstakaan samassa soundissa aina roikkunut. Välillä lisukkeena oli itää, toisinaan taas maniskaa ja sen sellaista. Eivät nekään kaikki neronleimauksia olleet, mutta kipinää syntyi nyt ainakin.

Muodon rinnalla on kuitenkin muitakin ongelmia. Ensiarvoisen tärkeänä pitäisin sitä, että melodioiden koukut on saatava vastaisuudessa terävimmiksi. Tai sitten Petterin kaltaiset diskohelmet on turbobuustattava aivan tappiin. Niin tai näin, Viimeinen vartti on takana ja uudet haasteet edessä.