Lauri Hyvärinen: Noch eine weitere geschlossene Tür

okazo

Lauri Hyvärinen on artisti, jonka luomien äänien äärellä päätyy helposti perustavanlaatuisten kysymysten pariin. Koska ääni muuttuu musiikiksi? Missä määrin kyse on kuulijasta, eikä niinkään kuunneltavasta? Miten Hyvärisen luomia äänimaisemia edes kannattaisi lähestyä?

Kahdesta liveotosta koostuva Noch eine weitere geschlossene Tür -pitkäsoitto linkoaa allekirjoittaneen jälleen jonnekin äänikosmoksen laidoille, mutta rajaseuduthan ovat tunnetusti niitä kaikista rikkaimpia – eikö vain? Lisää kysymyksiä, joten etsitäänpä seuraavaksi hetki vastauksia.

Kahdesta raidasta ensinnä kuullaan in Wien, joka on nimensä mukaisesti äänitetty Wienissä. Tarkemmin sanottuna Der blöde dritte Mittwoch -nimisessä kokeellisempaa taidetta suosivassa paikassa. Päälle 21 minuuttisen ääniteoksen ydin on kitarasta väännetyissä äänissä, joita on venytetty, efektoitu ja käsitelty niin perusteellisesti, että säröstä rakentuu jotain toisen- ja uudenlaista. Korvia vihlovat vinkaukset, niiden alla jatkuva surina ja toisinaan maisemaa mullistavat huminat, näillä aineksin pääosin mennään, vaan mihin?

Kahdeksan vuotta sitten äänitetty In Wien rakentuu kiireettä. Hyvärinen ei anna siimaa, hän ei opasta kuulijaansa sen kummemmin, vaan jättää maiseman avoimeksi. Kuulija on mielestäni enemmänkin ohjaaja, kirpeiksikin mainittujen äänten toimiessa renkaina reunattomalla matkalla. Lopun akustinen sulkuosuus on kuin kädenojennus ja muistutus siitä, että lämpöäkin löytyy ja aurinkokin se vielä paistaa – jossain.

Samaiselta syksyltä 2016 löytyy myös toinen liveraita, eli in Leipzig. Muutamaa päivää aiemmin tallennetulla teoksella Hyvärinen päästää hiljaisuuden pitkäksi aikaa vieläkin lähemmäs ydintä. Ensin saadaan rahinaa, surinaa, rapinaa, kolinaa ja kaiutettuja ääniä, vihlaisevia vinkaisuja ja pitkiä, pitkiä seesteisempiä ääniosuuksia, tosin lopussa tarina muuttuu melkoisesti.

Teoksen plus 33 minuuttia vaatii joko tarkkaa huomiokykyä, tai vaihtoehtoisesti erinomaista tunnelma-anturia, koska nyt mennään kokeelliseksi mielletyn äänitaiteen yhteen laitaan. Etenkin 18 minuutin tuolla puolen avautuvat uudet osat laittavat pelikentän muutamaan kertaan tyystin uusiksi, mitä näin massiivinen teos eittämättä kaipaakin.

Kukin voi tulkita kokemansa ja kuulemansa kuten haluaa, mutta mielestäni Hyvärisen teosten edessä kuulija on se valkoinen kangas, jolle lähtee syntymään mitä sitten syntyykään. Ajatuksia äänten laidoilta, tuntemuksia särinöiden säikeistä, tai vaikka astraalisia trippailuja. Äänet ovat lähtöpiste, äänet ovat portti, äänet ovat mitä kuulijat ikinä niiden sallivatkaan olevan. Mutta mikä tärkeintä: äänet ovat mahdollisuuksia.

Näin totaalisen kokeellinen kokemus jättää taatusti monet kuulijat pitkän matkan varrelle, vaan ehkäpä sieltä pientareilta ja muilta teiltä aukenee taas omia uusia tarinoita. Kenties. Hattua päästä tinkimättömyyden edessä, vaikka itsekin taisin hävittää jälkeni matkalla.