Mara Balls: Virtaa

Stupido Records

Mara Ballsin retroisen lämmin ja sydämestä kumpuava kitararock tuntui rauhoittuneen ja asettuneen melkoisesti parin vuoden takaisella Maranormaali ilmiö -pitkäsoitolla. Maailman myllerrykset näyttelivät taatusti osansa kulisseissa ja muutos on aina haaste, mutta tunnetusti myös voimavara oikein käsiteltynä. Välitilinpäätöstä tehtiin ja asioita summattiin, mutta mielestäni Mara joukkoineen ei jäänyt ainakaan väärälle puolen viivaa.

Ihastelin tuolloin yhtyeen kykyä ymmärtää biisien muuntuvia tiloja, nyanssien ja merkitysten korostuessa. Asiat loksahtelivat paikoilleen ja Mara Balls tuntui aikuistuneen rakentavin tavoin. Samalla ryhmä osin oivalsi itsensä uudestaan, eikä monikaan asia ole tässä välissä muuttunut – ainakaan negatiivisella tavalla. Virtaa on luontaisen kehityksen tulos, ajopuu, joka on valinnut itse virtansa, koskensa sekä suvantonsa.

Neljännellä studioalbumillaan Mara Balls keskittyy otsikon mukaisesti virtaan, joka on enimmäkseen rauhallinen, mutta samalla voimallinen ja virvoittava. Virtaa on lataukseltaan positiivinen, kappaleet keskittyvät näennäisen pieniin asioihin elämässä, jotka ovat kuitenkin loppupeleissä niitä merkityksellisimpiä ja kauaskantoisimpia. Virtaa onkin oikeasti mitä puhtain rakkauslevy, jolla kertoja on pääosin löytänyt paikkansa, sydämensä ja suuntansa. Rakkaus on monia asioita, se tekee sinulle kummia juttuja, toisinaan kipeitäkin, ja tämä kaikki ilmaistaan maraballsmaisella rosolla sekä kiihkolla. Tuo kiihko suosii nyt useammin rauhallisempia muotoja, sulkematta kuitenkaan mitään portteja lopullisesti.

Mistäpä muustakaan puolentoista vuoden takainen ykkössinkku Toppahaalari-sinkku kertoo kuin aamukahvin tuoksuisesta hetkestä, kertojan oivaltaessa Lou Reedin hengessä hetken ainutlaatuisen magian. Rakkaus on voimavara, jonka ihmettä ei sovi hukata arjen virtaan. Eikä tuota rinnasta kouraisevaa tunnetta voi – eikä edes kannata – sen kummemmin peitellä. Rakkaudesta laulaminen on tietysti riskaabelia toimintaa, kun sydän avataan maailmalle ja kyynikoille tungetaan murikoita suoraan kouraan, mutta uskon kuulemaani ja tunnen aidon sydämen sykkeen halki albumin.

Sydän siis vie ja tunne ohjaa, mutta ei neloskiekko mikään pinkin pehmoinen päiväretki pumpuliin ole. Tunnelmoidessaankin yhtye pitää latauksen yllä ja rock virtaa hetkittäin hyvinkin räiskyvänä koskena, joka uurtaa syvältä sekä kovaa. Vuoden takainen Sirpa-Leena on kiekon rokettirollisempi sinkku, jolla talla isketään kahden minuutin ajaksi lautaan. Sylikkäin on samaan aikaan hidas ja voimallinen julistus, eikä suorastaan eeppiseksi äityvä ankkuriraita Onnen hetki voisi mitenkään mahtua alle viiden minuutin virtaan.

Albumi antaa onnen hetkille aikansa, tilansa ja paikkansa, eikä juuri mikään pääse rikkomaan virran rauhaa. Yhtäältä Mara Balls kuulostaa muuntuneelta itseltään, toisaalta mikään oleellinen ei ole muuttunut liikaa. Virtaa sisältää monenlaista latausta, joista sukeutuu intiimin ehyt kokonaisuus.