Superposition: II

We Jazz

Mitä enemmän asiat muuttuvat ja menevät eteenpäin, sitä selvemmin ne ainakin musiikin saralla viittaavat menneisiin aikakausiin. Superposition pistää II-albumillaan ajan virrat pyörteilemään kuten tahtoo, eikä kuulija voi kuin vain tempautua instrumentaalialbumin mukaan ja lipua nuottien mukana. Superpositionhan on rumpali Olavi Louhivuoren, saksofonisti Linda Fredrikssonin, saksofonisti Adele Sauroksen ja basisti Mikael Saastamoisen muodostama kokoonpano, joka vie suomalaista pienyhtyejazzia aivan uusille urille.

Instrumentaalimusiikin saralla päädytään aina puhumaan ennemmin tai myöhemmin vokaalien puuttumisesta, sekä niiden mahdollisesta panoksesta. Torppaan tällä erää koko keskustelulinjan tähän: II on loistava instrumentaalilevy, jonka en näe kärsineen minkäänlaisista negatiivisista rajoista. Tasa-arvoaan korostava nelikko on säveltänyt kappaleita, joista yhdessä on työstetty vahva ja tinkimätön kokonaisuus. Yhdeksän raitaa ja hieman alle 43 minuuttia, juuri tässä muodossa, juuri näillä aineksilla. Enempää ei tarvita, vähempään ei tyydytä – ja hyvä niin.

Kahdesta sinkkulohkaisusta jälkimmäinen, eli Huia, on ajattoman elokuvamaisella tavalla kaihoisa ja viipyilevä kaunokainen, jossa kiteytyy mielestäni paljon Superpositionin sielua. Saksofonit piirtelevät pääosin vähin elein tuiki tärkeitä elementtejään taivaalle, ja vaikka seassa on toki pieniä nuottipyräyksiä, pidetään reunat silti liki ja kirkkaus vallalla. Rytmipuolella tapahtuu myös alati ja kaikenlaista, mutta missään vaiheessa taidokas soitto ei sorru ylitekniseksi säntäilyksi, ja juuri tuossa sopivassa pidättelyssä piilee mielestäni Superpositionin merkittävin voimavara. Taitoa löytyy, mutta näkemys ja usko materiaalista syntyvään suurempaan kokonaisuuteen pitää briljeerauksen kurissa.

Erityisen merkittävä numero suuremman kuvan kannalta on mielestäni albumin keskeltä löytyvä Superseven, jonka tummempi ja täyteläisempi soundi kääntää aatokset kiireettömämpiin suuntiin. Melodian kaihoisa ote ja rytmipuolen tarkkaan punnittu työ muodostavat parin, tai oikeammin akselin, joka nostaa aatoksia kuin huomaamatta kohti tähtiä. Pientä ja suurta, avaraa ja silti niin ihmeellisen intiimiä: tätä on mestarillinen sovitustyö parhaimmillaan. Öistä silkkiä kuulijalle tarjoaa myös päätösraita Uuz nousee, jolla suorataan mystiseksi käyvä henki kuiskii korvaan taikojaan.

Helpompi reitti albumin sydämeen saattaa kuitenkin löytyä täsmälleen toisesta päästä kiekkoa. Avausraita ja ykkössinkku Clouding edustaa monin tavoin supermielenkiintoisen pitkäsoiton ’helpointa’ materiaalia, jolla samainen elokuvamaisuus ja vihjailevat ääniverhot liikkuvat verkalleen puhallinten ohjauksessa. Ei tälläkään numerolla nopeusrajoituksia rikota, mutta harvat tekijät asettuvat keskenään osapuilleen täydelliseen asemaan.

On tietysti täysin kustakin kuulijasta kiinni, että missä kulkevat jazzin rajat, ja minkä ymmärrämme ensinnäkään elokuvamaiseksi. Superpositionin toinen pitkäsoitto sijoittuu noiden usvaisten ja rajattomien tienoiden luo tavalla, joka innoittaa, inspiroi ja sai ainakin allekirjoittaneen toistuvasti unohtamaan sanattomuuden.