Pilsun orjat: Katkokävelyllä

Omakustanne

Pilsun orjat ilmoittaa rohkeasti yhdeksi vaikutteekseen legendaarisen Leevi and the Leavings -orkesterin, jonka tyyliä kunnioittaen keikkoja ei ole koskaan tehty myöskään Pilsun orjat -otsikon alla. Yhtymäkohtia Gösta Sundqvistin mestarilliseen menoon löytyy myös kappaleiden kertojien toisinaan sangen kosteahkoista elämäntarinoista. Toki aurinko joskus paistaa risukasaankin joskus satunnaisesti, mutta jopa ylikansallisen firman paikallisen haarakonttorin pikkupomo tajuaa loppupeleissä hävinneensä elämän mittaisessa pelissä. Jouluaaton aikaan antaa sentään hiukan tiukujen soida, mutta vain hiukan – tosin enempää ei tarvita, jotta albumin maisema sentään rahdun vaalenee.

Turpaan tulee niin arkena kuin pyhänä, mutta mitään valtaisia rytyytyksiä ei koeta – ei tarinoiden eikä musiikinkaan puolella. Kaiken materiaalin kirjoittanut Markus Nuotio on Göstan tavoin oivaltanut hitaasti katuun kaulitsevan arjen olevan lopulta se tragedian aineksista kohtalokkaimman. Kelmeissä valokeiloissa raahustaa joukko luusereita ja reppanoita, mutta luonnollisesti juuri riittävän ihanan rakastettavia ja/tai säälittäviä sellaisia. Sanojen rinnalla luomusti soitetun poprockin nyörit puristavat solmuja kireämmäksi, vaan niistä osapuilleen jokaisen kertoja on kietaissut kasaan ihan omin sormin. Keskikaljakuppilahelvetti on rakentunut ympärille ja pöydän ääressä lojuu itse mestariarkkitehti osansa täyden painon viimein ymmärtäen.

Toiseksi kiintokohdaksi menneeseen tarjotaan Irwin Goodmanin ristiriitaista hahmoa, enkä tuotakaan voi oikein taklata pois kuvasta. Irwinin henki saattoi haiskahtaa joskus pahemman kerran, mutta hän osasi toisaalta kiteyttää jotain härmäläisen kansan sielunmaisemasta ja etenkin sen suurimmista heikkouksista. Kadonneet on kuin puuttuva lenkki Sueden ja suomirockin välistä, eikä nostalgian kanssa ronskimmin leikkivä Vihkivalokuvan kehykset jätä ainakaan saksofonin suomaa lisävoimaa hyödyntämättä. Sävyjä ja syvyyttä, näin se homma pelaa.

Joku totesi joskus pienten taukojen tekevän vasta helvetistä helvetin. Samaa totuutta kaikuu myös Mitä kuuluu Mr. Finland, jossa taas yksi elon niistämä reppana muistelee menneisyyden parempia päiviä. Maalaispojan panodraama (kyllä, luit oikein) kertoo peräkammarin pojista myös tarinansa siten, että sarkasmia sakeaa soppaa ei tahdo millään saada pysymään lusikassa. Ja silti sitä on pakko kauhoa jostain syystä.

Vinkkaukset menneeseen toimivat muuten kuin syanidi jatkuvaan nalkutukseen, noin itsekin menneitä lainatakseni. Katkokävelyllä on giganttisissa mitoissaan lähes mahdoton annos, mutta 20 raitaa ja lähemmäs tunnin sekä vartin annos arkirockin realismia perustelee kyllä olemassaolonsa.

Viinaa virtaavat joet voi tuosta vain lainata hetkellisesti Star Warsin komeaa tunnaria, mitä nyt jouset ovat vaihtuneet rokkibändimäisempään soitantaan. Teinitampio lienee yksi ärsyttävimpiä ralleja pitkään aikaan, mutta kaikki on tarkoituksellista, kaikki on kohdillaan aina mandoliinin revittelyjä myöten. Kaiken kruunaan YUPmainen progeilukääntyily, jonka ei sallita varastaa show’ta.