Suvi Suihkonen ja Kallonkutistajat: Viimeiseen hengenvetoon

Wood Productions

Kaikella on aikansa ja mittansa. Kari ”Suvi” Suihkonen on muusikko pitkällä uralla, jonka ensimmäinen virallinen julkaisu ilmestyi jo tammikuussa 1980. Kauas on tultu ja Suihkosen viimeinen levy ilmestyy nyt, minkä jälkeen hiljaisuus saa laskeutua jo toimintansa alkuvuodesta lopettaneen yhtyeen ylle. Tilinpäätös ja summaus kaikesta koetusta nostaa tietysti rimaa viimeisen rajan lähestyessä, mutta mitä itse musiikki sanoo – mihin kaikki päättyy?

Kesän alussa vastaan tullut Mehiläiskuningatar-sinkku oli melkoinen rock-hybridi, joka yhdisteli kaikkea Kersantti Pippurin kyytiin nousseesta The Beatlesista aina itseään Berliinissä etsineeseen David Bowieen. Kaavapaperit olivat mahdottoman kokoiset, mutta niin vain biisi nousi kuin nousikin siivilleen ja kantoi itsensä kauniisti. Ehkäpä tieto kaiken päättymisestä on vapauttanut Suihkosen, sillä suurilla tunteilla ja asioilla ladattu levy kuulostaa sydämestään rennolta ja valmiilta. Tähän asti on tultu, eikä mitään olennaista tarvitse enää jättää huomista varten.

Tunteet ovat monella tapaa pinnassa, kun ihmisen tummempia ja ikävämpiä puolia käydään läpi itseäänkään säästelemättä. Mustasukkainen kaveri tietää vallan mainiosti vikansa sekä puutteensa, ja kun sivuaskeleita otetaan musiikin puolella, löytyy sieltä viittauksia ja vinkkauksia. Näin se sujuu, kun hommat osataan. Onko kaikki hyvin nyt? käy alle kolmessa minuutissa läpi ainakin yhden ihmisen tragedian, eikä mukana ole silti myrkyllistä negatiivisuutta. Ei, vaikka kertoja onkin arvattavasti yhä karheana toisen ihmisen tekemistä kovista valinnoista. Suru soittaa mielen mustin koskettimin, totesi joku joskus, vaan kuinka kauniita melodioita ja kappaleita niistä toisinaan saakaan aikaiseksi.

Kitararockin perintö jatkaa kasvamistaan, eikä Suihkonen jätä epäselväksi mm. Lou Reedin ja Lennonin vaikutuksia. Eronneet soi kuin menneiden päivien upeat rock-slovarit, olematta silti tippaakaan vanhentunut. Aika on tekijä, jolle Suihkonen näyttää yhtä sormea, sillä sekään ei pääse enää sotkemaan asioita. Helvetin huono seuramies jatkaa pesän puhdistusta, pöly- ja hiekkapilvien karatessa ulos puutarhaan ja huomiseen.

Olo on kiistatta rahdun kummallinen mutta kiistatta myös puhdistunut, kun Kultainen tiara sulkee viimein albumin. Tummuus on kansallinen taitomme, saumoistaan juuri sopivasti repsottava kitararock osoittautuu puolestaan Suihkoselle tärkeäksi pensseliksi. Nähdystä, koetusta ja eletystä elämästä on syntynyt vielä yksi rocklevy, joka on hieno ja omat kaarensa sulkeva tilinpäätös.