TAPAUS: Aikajana

Omakustanne

Isoilla kirjaimilla nimensä ikuistanut TAPAUS on kahden toisensa jo pitkään tunteneen muusikon projekti, jonka alaisuudessa on käyty läpi pöytälaatikoita ja ”sitten joskus…” -kansioiden materiaalia. Suomenkielistä ja kitaravetoisempaa melodista poprockia soittava yhtye ei ole antanut kiireen pilata hauskuutta, ja lopputulemana on syntynyt Aikajana. Tusinan verran biisejä ja hiukan alle 42 minuuttia, eli luvut toistavat perinteisen pitkäsoiton mittoja.

Pöytälaatikoista löytyy tietysti tavaraa monenlaista, joista osa on päätynyt sinne syystä ja osa vain odottaa oikeaa aikaa sekä paikkaa. Aikajanan tapauksessa tähdet tuntuvat asettuneen suosiollisiin asentoihin, sillä biisitusinasta ei suoranaisia huteja löydy. Hieman hullunkurisesti pitkäsoiton viimeinen kolmannes tuntuu kaikista tasapainoisimmalta ja ehyemmältä, mutta vastavuoroisesti joukon terävimmät piikit löytyvät albumin alkupuolelta. Sinkkuja ei ole vielä ymmärtääkseni lohkottu, mutta ainakin Karjala kulkee radioystävällisen jouhevasti ja Tämä tie osuu melodiallaan häränsilmään. Hiukan rokimpaa otetta suosiva Kulkija osaa myöhemmin kaapata mukaan riittävästi Amerikkaa, eikä laatu lähde notkumaan näidenkään siivujen takana sen kummemmin.

Pitkäsoiton maailmassa tarvitaan myös vaihtelua ja sitä suo viehättävä Mistä tiedän?, joka uskalletaan pitää pienenä balladinmaisena viisuna. Teksti saattaa alkuun maistua tarpeettomankin dramaattiselle, mutta kun sydäntään kuuntelee, niin eipä lyriikoissa mitään vikaa ole. Yllättäviä leikkauksia kankaisiinsa taikova Vallasta kalpeeks ottaa progeisempia lankoja, lainaa glam-Bowieta sujuvasti ja saa kaiken kuulostamaan jotenkin supisuomalaiselta. Melkoista nuottiräätälöintiä siis.

Aikajanaa on selvästi työstetty pitkään, hartaasti sekä erityisesti rakkaudella. Moinen mahdollistaa tietysti puhki hiomisen uhan, mutta siihenkään sudenkuoppaan TAPAUS ei kellahda. Esimerkiksi isoja kaaria esittelevä Todellisuus kiteyttää kolmeen minuuttiin pienen maailmankaikkeuden, melodian kulkiessa radallaan ja ysärisen muhkean soundin pureutuessa olennaiseen. Kaikki on kohdillaan ja mitään ei oikein voisi tehdä toisin, tai sellaisen vaikutelman raita toisena jälkeen itsestään jättää.

Aikajana on historian summaus ja kaiketi jonkinlainen välitilinpäätös, joka oikeuttaa mielestäni mahdolliset jatko-osat. Kitarapoprockin perinteitä ei lähdetä sen kummemmin murtamaan, mutta vastavuoroisesti analoginen lämpö hehkuu lopputulemasta komeasti.