Beth Gibbons: Lives Outgrown

Domino

Beth Gibbons tullaan aina liittämään Portishead-yhtyeeseen. Tuolle faktalle Gibbonskaan ei mahda mitään ja joka tulee huomioida hänen musiikillisia edesottamuksiaan arvioidessa. Musiikkia jo kolmen vuosikymmenen ajan luonut artisti ei debyyttisooloalbumillaan pyri tekemään isoa pesäeroa menneeseen, vaan tuntuu tyytyneen osaansa – mikä on osana mielestäni vielä sangen onnekas. Lives Outgrown on monella tapaa ’tuttua Gibbonsia’, ja nyt kun nuo portisheadit on käyty läpi, voidaan keskittyä itse asiaan.

Gibbonsin tuotanto Portisheadin ulkopuolella on ollut harmillisen niukkaa, mutta aina kun hän on saanut jotain valmiiksi, on lopputulos ollut uskomattoman tasokasta. Sama pätee myös ensimmäiseen viralliseen soolopitkäsoittoon, joka katkaisee albumirintaman pitkän kuivan kauden vihdoin ja viimein. Helmikuinen kärkisinkku Floating On A Moment vinkkasi vielä melko suoraan Portisheadin soundin suuntaan, mutta piti etäisyyttä riittävästi ja säilytti näin äänensä. Nyt sinkku on saanut tovereikseen yhdeksän muuta raitaa, kokonaismitan asettuessa perinteiseen kolmeen varttiin.

Rentous ja helppous leimaavat koko levyä, joka musiikillisesti sijoittuu jonnekin Portisheadista folkimpaan suuntaan. Akustiset kitarat ja muut soittimet henkivät maailman ääniä ilmansuuntien vaihtuessa jo yhden ja saman raidan sisällä tuosta vain. Maalailevan rauhaisat muodot antavat kappaleille tilaa hengittää, sovitusten suosiessa avaran eteerisiä kanavia. Lopullisia muotoja on taatusti haettu pitkään ja hartaasti, olihan albumi tuloillaan jo 10-luvun alkupuolelta saakka. Hionta ei ole kuitenkaan poistanut liikaa särmiä, ei läheskään, mistä syvin kumarrus tekijätiimin suuntaan.

Eikä musiikillisia rajapintoja lähdetä suotta rajaamaan sulkuviivoin, vaan kaikkea leimaa mahdollisuuksia huokuva henki, joka pitää taivaat avoimina ja siivet vakaasti ilmassa. Gibbons tietää selvästi mitä kappaleiltaan, levyltään ja yleisemmin musiikiltaan haluaa, mikä tekee niin yksittäisistä kappaleista kuin koko albumikokonaisuudestakin ehyen. Lives Outgrown onkin kokonaisuutena osiaan suurempi summa, jonka täysi syvyys, merkitys ja voima lähtee hitaasti paljastumaan.

Toistaiseksi viimeisin sinkku, Lost Changes, soundaa raikkaalla tavalla menneelle, pitkien nuottien ja lievästi öistä tunnelmaa huokuvan rytmipuolen pitäessä miellyttävän alamäen yllä. Gibbonsin kanssa kun tuntuu jatkuvasti siltä, että käynti on kevyttä, vaivatonta ja mahdottoman luonnollista. Beyond the Sun viivähtää itämaisemmissa maisemissa hetkisen, varhaiselle Pink Floydille ominaisen vapaamman rocksoundin kukkiessa täydessä väriloistossaan. Hiukan samoilla kalastelee myös Rewind, tosin tempo on viehkeämpi, askel ponnahtavampi.

Lives Outgrown katkaisi pitkän odotuksen, mutta antaa myös vastinetta kärsivällisyydelle. Portishead lienee jo pitkälti matkansa tehnyt, vaan soolona Gibbonsilla tuntuu olevan vielä runsaasti annettavaa.