J.P. Laitinen: Rakkauden kappaleita

Soundhill

J.P. Laitinen on hankkinut kannuksia aiemmin enemmän kirjallisuuden saralla, mutta nyt on uuden aluevaltauksen aika. Hyvän ystävänsä Samuli Putron suosiollisella avustuksella musiikillinen tie on johtanut viimein debyyttipitkäsoiton luo, joka lähtee rohkeasti seilaamaan samoille vesille mm. itsensä Leonard Cohenin kanssa. Aivan pystymetsästä Laitinen ei ole matkaan lähtenyt, sillä musiikillista historiaa löytyy sentään jo bändin perkussionistina.

Soololevyn paljaus ja akustisuus viittaavat heti kättelyssä Coheniin, eivätkä käytetyt kielikuvatkaan varsinaisesti isompaa pesäeroa mestariin tee. Kohtalokkuus ei kuitenkaan nouse samoihin sfääreihin, ainakaan vielä esikoisella. Cohenin sijaan huomaan useimmin pohtivani Laitisen musiikin äärellä joitain Kauko Röyhkän karsitumpia juttuja. Ja tulin tähän tulokseen ennen kuin tiesin taustavaikuttajana häärineen eräänkin Riku Mattilan. Laitisen sielussa on samaa levottomuutta ja kapinaa kuin kotoisella räyhähengellä, ja tuota tulta kannattaisi vastaisuudessa hyödyntää rohkeamminkin, koska käheä-äänisellä kanukilla on jo riittämiin omia seuraajia.

Nylonkielinen kitara, silottelematon ja lausuntaa lähentelevä vokalisointi, sekä tumma aihepiiri. Tuttuja aineksiahan nämä ovat, mutta niin vain niistä on löydetty jälleen myös tuoreita kulmia biiseihin. Rakkauden kappaleita on otsikkona nokkela ja osuva, mutta itse teksteissä kirjoittaja on pitänyt kaikkien onneksi tarpeettoman näppäryyden kurissa ja nuhteessa.

Teemat liikkuvat yleisillä tasoilla ja useimmiten kertojan viestit ovat taipuvaisia tummuuteen, mutta harvoin ovia ja ikkunoita naulataan sentään kiinni lopullisesti. Sota voi kuvata konfliktia niin yksilön tasolla kuin suuremmassakin mittakaavassa, eikä Merenneito vaikuta mitenkään uhkaavalta hahmolta. Myrsky nousee ja sota velloo, mutta vertausten maailmassa kukin voi poimia viestejä virrasta ja tulkita sanoja kuten parhaaksi näkee.

Varsinaisen albumin sulkeva Kun synnyin ensimmäisen kerran on hyytävän hieno teos, jonka plus kuusiminuuttinen kaari on albumin iskevämpiä pienkokonaisuuksia. Onnistunut ja yllättävä tempaisu uuteen suuntaan on myös aidoksi alkubluesiksi osoittautuva Pispala-blues, jolla Laitinen uskaltaa päästää itsensä hiukan enemmän irti ’vakavan miehen kaavasta’. Tietysti levyn alkuun on lastattu paljon tunnetta ja voimaa, Äiti koskettaa ja em. Sota puhuttelee, mutta niin vain Kaikki rikki taitaa kiriä sisäkaarteessa ohitse. Pieni valonpilkahdus saa nytkin ympäristön loistamaan aivan eri tavoin.

Laitinen on löytänyt kitarastaan toimivia melodioita ja hallitsee tietysti kirjailijana sanojen sommittelun jalon taidon, mutta allekirjoittanutta jäi häiritsemään oletettavien esikuvien pitkät varjot taustalla. Toisaalta kyse on vasta esikoisesta, joten moinen on luonnollista ja ymmärrettävää, jopa jo muissa yhteyksissä kunnostautuneelta tekijältä.