Kamasi Washington: Fearless Movement

Young

Kamasi Washington on yhdysvaltalainen jazz-saksofonisti ja säveltäjä, jonka viides pitkäsoitto on kolossaalinen kokemus. Tuplalevylle kertyy mittaa lähes puolitoista tuntia ja mukana on ollut ison kaliiberin taitureita, joten puolella raidoista lukee nimessä mukana ’featuring’. Moni saattaisi hukata näin massiivisissa yhteyksissä suuntansa ja johtotähtensä, mutta ei hätää: Washington on Washington – yksi modernin jazzin suurista ja tarkkanäköisistä.

Fearless Movement on hidasta ja kiireetöntä mieltä edellyttävä jätti, jonka pitkissä instrumentaaliosuuksissa ajatukset karkaavat helposti tästä paikasta ja hetkestä jonnekin aivan muualle. Washingtonin kynästä on kirvonnut upeita teoksia, jotka entisestään avaavat jazzin mahdollisuuksia ja pyyhkivät mahdolliset rajalinjat pois kartastoilta. Avauksena soiva Lesanu tekee selväksi, että henki on vapaa ja kosketinsoittaja Brandon Colemanin kirjoittama Interstellar Peace (The Last Stance) osoittaa yhteistyön vakaan voiman.

Jälkimmäisen puoliskon massiivinen Road to Self (KO) sukeltaa syvälle kaaosmaiseen yöhön, säilyttäen silti sielunsa puhtauden. Paremminkin rap-ympyröistä tuttu André 3000 loistaa instrumentaaliraita Dream Staten käännöksissä yhtenä säveltäjänä, kun taas miltei neljän vuosikymmenen ikäinen Computer Love saa uuden elämän, josta Zapp-yhtyeen heput olisivat uskoneet todeksi.

Muodot muuntuvat, jalostuvatkin, mutta halki tupla-albumin kulkee myös selkeitä punaisia lankoja. Tavallaan monet vierailijat antavat selkeän jälkensä kokonaisuuteen, vaan silti kaikki on alusta loppuun asti silkkaa Washingtonia. Vaikutusta on vaikea osoittaa suoraan sanoin, korvien johdattaessa kenties logiikkaa paremmin.

Mielenkiintoinen on myös toistaiseksi ainoaksi viralliseksi sinkuksi nostettu Prologue, joka lähtöisin on argentiinalaisen Astor Piazzollan kynästä. Piazzolla mullisti tangon maailmaa pysyvästi luomalla nuevo tango -käsitettä, jossa jazzista ja klassisesta musiikista otettiin osasia mukaan perinteiseen leikkiin. Washingtonin käsittelyssä yli 8-minuuttinen Prologue kohoaa tyystin erilaisiin sfääreihin, mutta uskoisin mestari Piazzollan hymyilevän jälleen kerran rajoja rikkovalle työlle sieltä jostain. Musiikki jalostuu, kehittyy ja muuntuu yhä ja edelleen.