HARMAA PARDON?: Mielestä ja vastaan

TJOY Entertainment

Olen edelleen sitä mieltä, että yhteen nimenä HARMAA PARDON? on hieman hankala, mutta menevää, popahtavaa ja tarttuvaa suomenkielistä rokkia soittavan bändin debyyttialbumin vahvuutta tuokaan ei horjuta. Reilun kahden vuoden aikana yhtye on julkaissut sinkkuja todella, todella paljon, eivätkä ne kaikki ole mahtuneet esikoispitkäsoitolle. Ehkä karsitumpi muoto parempi, sillä muuten debyytistä olisi kasvanut tupla-albumi.

Sinkkua on siis singottu maisemaan urakalla, mutta noista kaikista vain alkuvuodesta julkaistu Jaathan osui Desibeli.netin sinkkukoosteisiin. Tämä ei ole kuitenkaan luettavissa bändin heikkoudeksi, sillä yhden biisin sinkkuja ilmestyy näinä päivinä vain tähtitieteellisiä määriä.

Levylle päätyneistä sinkuista esimerkiksi kitaravetoisempi Mestari osaa ottaa ysärisen tummuuden ja työstää siitä supertarttuvan melankoliajulistuksen pienine kosketinkoukkuineen kaikkineen. Verhot lähtevät liukumaan samaisen pisteen läheltä vakaasti popimpaan suuntaan, kertosäkeen ison vasaran lyödessä voimalla – ja silti juuri riittävän pehmeästi. Nyanssit, pienet lisät ja lähes huomaamattomiksi jäävät tasot, jotka kuitenkin isossa juoksussa ovat niitä kaikista merkittävimpiä. Juuri noilla osa-alueilla ja sektoreilla HARMAA PARDON? osoittaa olevansa kivenkova tekijä.

Mielestä ja vastaan on melkoinen hittipotpuuri, mutta myös oma kokonaisuutensa. Arvioitavaksi saadulla CD-laitoksella takakannen biisilistaus luo kolme lohkoa. Ensimmäinen viiden biisin joukko on tarttuvan suomirockin juhlaa, jossa melankolia saa asettua taustalle paksuina verhoina. Valo kuitenkin kajastaa verhojen välistä, mitään ei ole lopullisesti menetetty. Seuraava viiden kappaleen ryhmä nostaa sykettä, meno on rokimpaa, energisempää, osin jopa aggressiivisempaakin, vaikka isoimmat räyhävaiheet jätetään väliin. Oikeastaan albumi olisi jo tähän mennessä kuulluilla aineksin valmis, mutta vielä on kolmas lohko jäljellä.

Haikee on lienee virallisen osuuden ankkuri, mutta edellisen osuuden päätösveto Mitään tai ketään on jo tehnyt työn kertaalleen – mielestäni jopa onnistuneemmin. Niin tai näin, haikeeta on ja sinistäkin, kun sadetta tulee niskaan jne. Bonusraidaksi nimetty V.T.E.K. sanoo ruman sanan niin kuin se on, mutta lisäarvoa roiskaisulle ei tunnu löytyvän. Sen sijaan bonusdemona soiva Sanojen arkku kantaa, ehkä hiukan yllättäenkin, koko kymmenminuuttisen mittansa. Ihka oikea kappale ottaa aikansa kehittyä, käy läpi pari rohkeaa muodonmuutosta ja laskeutuu lopussa omalle kentälleen.

Mielestä ja vastaan on 50 minuutin mitassaan tuhti annos modernimpaa, melankolista ja suomenkielistä rokkia, jossa uuden ajan pop on vertainen angstiselle ysärikitaramurehdinnalle. Kaksi ensimmäistä lohkoa olisivat jo riittäneet toimivan pitkäsoiton aineksiksi, mutta ehkä kaikki kuultu piti vain saada ulos ja maailmalle.