Folkjykä & Kuntoutujat: Rakkaus löytää meidät

Omakustanne

Folkjykän itsensä mukaan nimetty EP lähti keikuttamaan venettä vuosikymmenen vaihtuessa kerrassaan piristävästi. Tamperelainen laulaja/lauluntekijä tuntui tuolloin iskevän kuokallaan joka kerta johonkin arvokkaaseen, perinteisesti ymmärretyn folkin rajojen paukkuessa veikeästi Folkjykän sooloillessa. Reilu vuosi sitten artistin ympärille kasvanut Folkjykä & Kuntoutujat -yhtye julkaisi Parempaa aikaa -debyyttialbuminsa, joka tuntui lunastavan odotuksia, vaan kävikö kaikki lopulta kuten pitikin?

Rakkaus löytää meidät on edeltäjänsä tavoin kahdeksan kappaleen albumi, jonka saatesanoissa puhutaan jo räväkästä indie rockista, eikä täysin syyttä. Nimikappale Rakkaus löytää meidät kirjaimellisesti tempaisee satunnaisen kuulijan irti penkistä ja julistaa rakkauden ylivertaisuutta. Mitä tahansa tapahtuikaan, rakkauteen voi sentään aina luottaa, ja siihen vielä huutomerkkiä perään, sano. Minne se folk jäi, saattaisi joku toinen pohtia puoliääneen.

Folk on kyllä kuvassa mukana edelleen, useimmiten tosin folkrockiksi muuntuneena. Onko tämä sitten jalostusta vai lipsuntaa, sen voi jokainen tahollaan päättää. Toistaiseksi uusin sinkku Kasiraitainen tiikeri rokkaa myös sellaisella kiihkolla, että pelkästään kuunnellessa tahtoo jo henki salpautua. Nyt rokataan, heput antavat huutostemmoja vierestä ja biisi käy päälle kuin höyryveturi. Nähtävästi melko luomusti ja livenä purkkiin pistetty soitto tulee iholle, ja Jenni Isoahon saksofonit sekä klarinetti antavat rytmiryhmälle vain lisää potkua.

Rockjykä ei kuitenkaan hallinnoi koko levyä, vaan ennemminkin se on kaksoisaurinkojärjestelmän toinen tähti. Ensimmäiseksi sinkuksi talven vielä hallitessa noussut Superaurinko on oikeasti nätti folkbiisi, vaikka Pauli Rauramon rumpusetti paukkuu kireänä ja koskettimet liu’uttavat sähkökitaran rinnalla hakojaan takinliepeisiin. Folkrock on herkkä asia, koska se vaatii tarkkaa soundivaakaa ja vielä tarkempaa sovitussilmää, mutta Kuntoutujat näyttävät nousevan silkasta taustabändistä ihka oikeaksi tekijäksi uudistuneessa lausekkeessa.

Koko bändin nimiin pistetyt sävellykset ja erityisesti sovitukset kertovat rautaisesta ammattitaidosta, joka ei ole päässyt pilaantumaan tylsäksi rutiiniksi. Tietysti paljon on kiinni myös Jyri Rosendahlin teksteistä, joihin monitaituri Eemeli Hakala on päässyt antamaan apuja Kasiraitainen tiikeri -siivulla. Paloista kasvaa biisejä, biiseistä verkkaisesti kokonaisuuksia, ja pitkäsoitosta sukeutuu hiljalleen tiukkaan keikkakuosiin päässeen bändin soundia dokumentoiva levy.

Ei tämä ihan sitä ollut mitä odotin, mutta kun Kevät tunnelmoi puolisuruisesti elon heräämistä ja Talon takana valo hamuilee uneen sekä valveen rajoilla, huomaan olevani paremmin kotona. Jazzahtaviakin juonteita sisältävä Nollasta sataan jättää roikkumaan kysymyksiä ilmaan, mutta saattaa samalla avata aivan uusia linjoja tulevaan. Ken tietää? Tuskin edes Folkjykä itse, eikä tulevaa tulekaan tietää liian tarkoin.