Lenny Kravitz: Blue Electric Light

BMG

Lenny Kravitzin kahdestoista pitkäsoitto otti aikansa syntyäkseen, tosin yhdestoista pitkäsoitto, alkusyksystä 2018 ilmestynyt Raise Vibration, saapui tyystin toisenlaiseen maailmaan. Tuolloin Kravitz kärsi valmistautumisvaiheessa kirjoitusvaikeuksista, kun kappaleet eivät vain tahtoneet löytää tekijäänsä. Häntä auttoi studion puolella myös melkoinen joukko soittajia, kiekon ollessa todellinen ryhmätyö.

Tällä erää soittajien joukko on pidetty niukkana, Kravitzin itsensä vastatessa merkittävästä osasta albumilla kuultavista soittimista. Toki mukana on ollut tuttu luottomies Craig Ross, mutta kaksikon lisäksi muut hämmentäjät olivat tällä erää sopan äärellä vähissä. Ja ehkä juuri tällaista lähestymistapaa tarvittiin, koska Blue Electric Light soundaa ja tuntuu rennoimmalle Kravitzille pitkiin, pitkiin aikoihin. Eihän herra toisaalta taajaan albumeita julkaise, ei ole koskaan moista tehnyt, mutta silti voin sanoa yllättyneeni kahdennentoista kierroksen vahvuudesta.

Juuri täydet 60-vuotta täyttänyt kettu on myös haistanut mainiosti uusista biiseistä sinkkupotentiaalisimmat vedot, sillä ykkösiskuksi jo viime vuoden loppupuolella kohonnut TK421 on huippuenerginen funkrock-pamaus. Ei ole haastavaa tunnistaa menosta Princeä, mutta toisaalta: onko se muka huono juttu, etenkin kun kaikki toimii. Otsikon viittaus Star Warsiin on mielenkiintoinen, etenkin jos asioita lähtee pohtimaan syvemmin. Keitä stormtrooperit ovat paitsi systeemin tunteettomia lakeijoita, jotka eivät kyseenalaista käskyjään koskaan ja missään. Heijastuksia omasta ajastamme? Taatusti, mutta kovan saarnaamisen sijaan asioista voi puhua monimuotoisemminkin, mistä kumarrus Kravitzin suuntaan.

Pehmeämmin kaarteleva Human on puolestaan ihmisyyden ylistys, tai ainakin itse tulkitsen tekstin elämän ainutlaatuisuutta ja upeutta korostavaksi. Sanojen tukena soiva rock saa riittävän pehmennyksen popilta, sekä tuhdisti sielukkuutta syvemmältä, mutta siivu pysyy kevyenä, raikkaana, ilmavana. Toistaiseksi viimeisin sinkku, Paralyzed, onkin sitten sitä rokimpaa Kravitzia. Paukkuvan bluesrockin tummuus puree ja rytmipuolen kovemmilla käsillä annetut lyönnit tippuvat juuri kuten pitääkin.

Sinkkujen tuolla puolen materiaalin vahva tasaisuus on myös huomionarvoista. Riisutumpi Stuck in the Middle groovaa varjoissa, soulahtavan tuoksun johdatellessa aatoksia menneisiin päiviin. Julistaminen karkaa hiukan lapasesta, kun rakkauden ränttätänttää ammutaan maisemaan Love Is My Religionin voimin, eikä elektrosoundien kanssa flirttaileva Bundle of Joy selviä välttämättä myöskään ihan naarmuitta. Maailmaa suurempi sydän on yksi Kravitzin puolista, tai kirouksista näkökulman mukaan, eikä siitä sovi herraa syyttää.

Kahdestoista pitkäsoitto on melkoinen saavutus. Vaatii mojoa avata albumi päälle kuusiminuuttisella It’s Just Another Fine Day (In This Universe of Love), joka kertoo jo kaiken otsikossaan, mutta Kravitz onkin Kravitz. Tuo suoruus ja aitous kantaa levyä ja auttaa yli haastavampien hetkien, joita on vieläpä kovin harvassa.