Alun loppu: Lauluja kuolemasta

Inverse Records

Kun yhtye nimeltään Alun loppu julkaisee debyyttialbuminsa otsikoltaan Lauluja kuolemasta, on synkkyystakuu taattu. Yhtye sai alkunsa, kun joulukuussa 2021 muusikko Juho Kautto menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen. Kautto oli hahmotellut jo pidempään yhdessä ystävänsä Esko Tikkalan kanssa musiikillisia kuvioita, mutta kummankin muut bändikiireet pitivät projektin sivuprojektina. Kuoleman astuessa kuvaan mukaan, oli kaksikolla nippu biisejä työn alla ja nuo kappaleet kuullaan nyt. Tämä on testamentti, kunnianosoitus ja tilinpäätös.

Tummaa rockia, tummaa metallia ja etenkin näiden kahden raskasta sekoitusta, siitä on mustanpuhuvat kappaleet taottu kasaan. Alkuvuodesta julkaistu Hyvä päivä kuolla -sinkku on sittemmin saanut seuraa kahdesta muustakin sinkusta. Kuolonkello kolisee komeasti ja Alun loppu -kappale lähtee keulimaan suorastaan rässillä otteella, ja vastaavia kiskaisuja olisi suonut pitkäsoitolle enemmänkin. Tämä on näet pitkäsoitto sanan varsinaisessa merkityksessä. Viisitoista raitaa, ja reilusti päälle 71 minuutin mitta ovat sellaisia numeroita, ettei niihin usein enää nykyään törmää. Pitkä on myös matka kuulijalle, kun kivirekiä vedetään perässä ja lyriikoissa mustan kaveriksi tarjotaan vieläkin mustempaa.

Lauluja kuolemasta on raskas albumikokonaisuus, monellakin eri tasolla – tai oikeammin kaikilla tasoilla. Tekstit ovat täynnänsä murhetta, surua ja kuolemaa. Surkeus on ihmisen osa, yksinäisyys odottaa meistä jokaista, kun emme osaa tehdä oikeastaan mitään oikein. Ken syytti Rautiaista tarpeettomasta synkkyydestä ei tiennyt mistään mitään – tämä on näet totaalista murhetta, jota edes nopeammat kappalerakenteet eivät onnistu kampeamaan irti melankolian soista. Yksin ja iskevästi mätkivä Syntymätön voisivat olla todellisia energiapommeja, mutta ei tänään, eikä tällä albumilla.

Synkkyys on voimaa ja vahvuutta, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti, minkä jo isoisä Black Sabbath osoitti ensimmäisillä levyillään. Varjo tarvitsee valon ollakseen varjo, muuten on kyse silkasta pimeydestä, jossa on haastavaa vaikkakaan ei mahdotonta operoida. Type O Negative ymmärsi sekoittaa viesteihinsä mustaa huumoria ja My Dying Bride älysi nojata älyllisempään, kirjallisempaan ja historiallisempaan suuntaan. Pienikin tuikahdus valoa voi joskus muuttaa kaiken. Lauluja kuolemasta on vain lauluja kuolemasta, kaiken lopusta ja lohduttomuudesta.

Ymmärrän historian painon ja näen tässä omanlaisensa puhtauden, mutta ei vain tahdo jaksaa näin massiivista monoliittia. Enpä toisaalta ole koskaan ymmärtänyt Kahdeksan surmanluotia -elokuvan kulttiasemaa. Mitä ihmeellistä siinä oli, olen usein pohtinut, mutta se sama lienee Alun loppu -orkesterin polttoainetta.