Aqua-Wreck: Facade

Omakustanne

Viimeisen viiden vuoden aikana pari sinkkua ja tuplasinkkua julkaissut Aqua-Wreck on jäänyt pienjulkaisuistaan huolimatta allekirjoittaneelle tuntemattomaksi suuruudeksi, joten debyyttialbumi Facade sai esitellä ryhmän toimintaa. Eikä kiekko ole mikään aiempia pikkujulkaisuja niputtava kokoomateos, sillä vuosien 2019–2020 tuplasinkut – joihin kannattaa myös ehdottomasti tutustua – eivät ole mahtuneet pitkäsoiton biisijoukkoon mukaan.

Jostain pitää kuvaaminen aloittaa ja tässä tapauksessa alkupiste on progressiivinen rock. Viisihenkisen ryhmän soundissa ja soitossa on selkeitä viittauksia 70-luvuun suuriin ja mahtaviin, mutta samaan aikaan parhaimmillaan frankzappamaisia sfäärejä saavuttava vapaus, sekä sopivasti lapasesta karannut luova hulluus sekoittavat vesiä tehokkaasti. Eikä rimaa ole suotta jätetty mihinkään peruskorkeuksille, mikä kävi selväksi viimeistään taustoja tutkiessa.

Tavoilleni uskollisesti kuuntelin levyn ensin muutamaan kertaan läpi, pitäen itseni mahdollisimman tarkoin infopimennossa. Näin musiikki saa alussa puhua mielestäni selvimmin vain omalla äänellään, eivätkä myyntipuheet, ennakko-odotukset ja kaikki muu sellainen pääse sotkemaan ajatuksia. Huomasin kyllä terhakkaasti rockia tempovan ja siitä jazzinkin puolelle karkailevan Demanded Recognitionin vinkkailevan silmää ainakin ELP:n suuntaan, mutta enpä olisi arvannut, että instrumentaali Ah! Per L’ultima Volta! pohjautuu Giacomo Puccinin Turandout-oopperan osaan.

Zappamaiseen tapaan hyvinkin erilaiset ainekset on kuitenkin jalostettu palvelemaan bändin värikästä persoonaa, soundia ja levyn suuntaa. Entä mihin Facade sitten kuulijansa johdattaa, mitä löytyy pintojen takaa ja julkisivujen tuolta puolen? Jazz, pop, proge, rock ja hetkittäin jopa folk käyvät koordinaateista Aqua-Wreckin kääntyillessä mihin milloinkin, progeisen rockin toimiessa keskusrunkona. Rajojen ylittämisestä ei tarvitse ottaa stressiä, kun sellaisia ei lähde suotta piirtelemään ympärilleen. Toisaalta rajattomuuden kautta ei tapahdu myöskään tahatonta sirpaloitumista, vaan kyse on silti edelleen albumikokonaisuudesta.

Life Is but a Dream, an Illusion… päästää puhaltimet eteen, kaihoisan melodisuuden syleillessä kuulijaa. Ykkössinkku ja albumin avausraita The Strangest Song (Ja simbilam malibmis aJ) antaa jazzahtavan popin pehmentää big band -jekuilla leikittelevän raidan keinuessa aikansa. Joku kuullee tuossa Karibian, toiselle se voi olla Kalifornia tai Nigerian, mutta yhteistä kaikelle on aurinkoisuus, positiiviset energiat.