Julkaistu: 27.03.2004
Arvostelija: Miika Jalonen
Playground
Koko Dead Can Dancen olemassaoloajan tuntui, että on vain ajan kysymys milloin australialaisduon majesteettinen, kaikkia musiikkihistorian vaiheita uuttava musiikki keksitään ison skaalan Hollywood-eeposten taustalle. Elokuvien aika koitti kuitenkin vasta uraauurtavan kokoonpanon lopetettua toimintansa 90-luvun puolivälissä, eikä kutsu silloinkaan koskenut kaksikkoa kokonaisuudessaan vaan tietenkin Dead Can Dancen ääntä Lisa Gerrardia. Duon toisesta osapuolesta Brendan Perrystähän ei ole juuri kuulunut Eye Of The Hunter -soolon (1999) jälkeen.
Niin, se ääni.
Jokainen Lisa Gerrardia laulua kuullut tietää, että hänen äänensä perustuksille voisi pystyttää katedraalin. Hänen äänestään voisi kirjoittaa tutkimuksia tai kymmenien sivujen adjektiiviluetteloita (kuten varmasti on jo tehtykin) ja jäädä silti kauas sen ylimaallisesta lumovoimasta. Lisa Gerrardin ääni on niin loistava, että se saattaisi saada kokoomuksen puolueohjelmankin kuulostamaan sydänalaa kouraisevalta taiteelta. Sanalla sanoen, jos Gene Simmonsin kieli on vakuutettu miljoonasta dollarista, pitäisi Lisa Gerrardin äänihuulet vakuuttaa moninkertaisesti suuremmasta summasta koko ihmiskunnan hyvinvoinnin vuoksi. Edellisen valossa lienee selvää, että ainakin minun mielestäni on herttaisen yhdentekevää mitä Lisa Gerrard laulaa kunhan laulaa. Kaikki maailman puhelinluettelot putkeen? Antaa palaa vaan.
Lisan ja irlantilaisen säveltäjän Patrick Cassidyn yhteistyö jatkaa samoilla linjoilla Dead Can Dancen ja Lisan soolotöiden kanssa. Kaikki Gerrard-kliseet ovat läsnä muinaisista laulukielistä eteerisiin jousimattoihin ja hivenen hupsusti nimettyihin kappaleisiin (Sailing To Byzantium jne.). Yleensä Lisan tuotokset on otettu haltioituneesti vastaan, mutta Immortal Memorysta olen lukenut muutamia yllättävänkin negatiivisia arvioita. Levyä on syytetty mielenkiinnottomaksi ja pöhöttyneeksi anti-soundtrackiksi, jossa ei ole Lisan äänen lisäksi juuri mitään muuta substanssia.
Ei levy ole minullekaan auennut niin kokonaisvaltaisesti kuin monet Lisan aiemmista tuotoksista. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut luottamaan artistin näkemykseen täysin ja vaikka syytökset tekotaiteellisesta new agesta voikin sinällään ymmärtää, ovat ne vain harhaanjohtava pinta tämän ainutlaatuisen laulajan profiilissa. Mitä sitten vaikka sanoitukset olisivatkin hölynpölyä? Mitä sitten vaikka kappale kuulostaisikin taustamusiikilta saippuaoopperan "romanttisimpaan" ja äitelimpään huipennuskohtaukseen? Lisa Gerrardin ääni kurkottaa sieluun asti jos sen antaa, ja se riittää minulle. Eikä minun moraalini taivu arvostelemaan tulkitsijaa, josta jumalatarkin on kuulostanut joskus vähättelevältä ilmaisulta.
