Jukka Nissinen: IV

Humu Records / Hillotehdas

Muutos on lähtökohtaisesti aina hyvästä, vaan ehkei sitten kuitenkaan ihan aina. Folkahtavaa rokkia soittavan Jukka Nissisen neljäs sooloalbumi jatkaa tuttua ”soittaja maisemassa” -kansikuvasarjaa, tuttua on myös kitaravetoisen ja boogiepitoisen rokkenrollin kulku. Parin edellisen pitkäsoiton tavoin raitoja on 14 kappaletta ja kokonaismitta painuu maagiseen 33 minuuttiin. Enkä voi kuin suositella kuuntelemaan kiekkoa 33 kierroksen minuuttivauhdilla, noin viiden pisteen vinkkinä ja digiä väheksymättä.

Nelonen on monin tavoin tuttua ja turvallista Nissistä, mutten silti saa näppylöitä moisen faktan ääneen lausumisesta. Eihän kitararockin tarvitse tänäkään maailmanaikana suoranaista rakettitiedettä olla pysyäkseen elossa, mutta Nissinenpä hallitsee rockin ainesten alkemian mystiset salat. Tai ainakaan itse en pysty muuten selittämään, kuinka heppu taikoo kerran toisensa jälkeen kiekoilleen jotain näin hienoa. Jonkin sortin sointunoituuttahan tuon on oltava.

Vaan mennään lopputoteamuksesta takaisin ainesten osiin, eli mistä onkaan ytimekkäästi nimetty IV kasattu? Mikä on se kumma ikiaikainen ja ikinuori voima, jonka ympärille osista neljäskin on kerätty?

Sinkkuveto Ryyppään Suomessa nostaa väkisinkin virneen suupieleen niin sanoillaan, sävelellään, kuin nokkelalla sovituksellaankin. Myös blues löytyy rockin sisuksista, mistä perusasioihin korkonsa rakentava Buutsit nojaa upeasti. Maailma pyörii tänään kuten eilen ja kaiketi huomennakin, eivätkä asiat muutu miksikään, vaikka kuinka monesti soittaisin totuuksia latovan Leikkijeesus-raidan. Vaan juuri nyt se tekee oloni tällä pallolla hivenen mukavammaksi, enkä muuta tarvitse.

Peräti alle minuuttiin pakatut Aamulla saunaan ja Hiekkaa eivät ehkä tuo isoon kuvaan kovinkaan kummoisia lisiä, mutta ehyeksi kokonaisuudeksi rakennettu rock’n’roll pitkäsoitto on edelleen hiukan toisenlainen juttu. Nissinen osaa vauhdittaa ja himmata oikeissa kohdin, joten kun A-puoli sulkeutuu Luulit mua uskovaiseks -tunnelmaässällä pitää B-puoli vastavuoroisesti polkaista käyntiin niin että takaseinässä asti tuntuu. Pimeys polkee rytmiä kai liiankin kovaa, mutta tähän väliin pauketta vain tarvitaan, jotta toinen seitsenraitainen puolisko saadaan kunnon vauhtiin.

Kenen solut kelpaavat äityy pohtimaan jatkuvuutemme saloja niillä kohdin, kun syvempiä vesiä osaa kaivata ja Mun frendi Masa nostaa taas pään filosofian kantapöydästä. Entäpäs kun kiekko suljetaan Tykkään itsestäni -julistuksella? Jokainen saa valita tason, jolla tekstissä on ironiaa seassa, tärkeintä on kuitenkin päräyttävä jälkiviba. Nyt on kuunneltu hitto rokkilevy läpi ja kivaa on, joten ei kun A-puolta ylöspäin ja Galaksit-raidalla uuteen nousuun. Ei tämä ole noituutta, tämähän on ikiliikkuja.