Atomirotta: F.E.M.M.A

Atomi

Atomirotta on suomalainen kitarapoprockia soittava yhtye, jonka repertuaari ei rajoitu suinkaan vain poppiin ja rokkiin. F.E.M.M.A on jo ryhmän viides pitkäsoitto, mutta jostain syystä kaikki aiemmat julkaisut ovat jääneet Desibeli.netissä huomiotta. Uusin albumi ei varsinaisesti saapunut ilmestymispäivänä toimituksen postilaatikkoon. Ei oikeastaan edes samalla viikolla tai samassa kuussa, mutta ei tästä nyt paria kuukautta kauempaa ole ehtinyt kulumaan. Leppoisaa ja rauhaisaa on toisaalta orkesterin musiikkikin, joka nojailee tyytyväisesti taaksepäin, joten kurkataan vitosen sisään.

Leppoisuuslukemissa huiput koettaneen, kun Lentäjä Kake nousee keula pystyssä koulun pihalta legendojen joukkoon. Rytmipuolella karibialaiset ainekset kohoavat myös kummasti, kun keitos porisee aikansa liedellä. Itse tarinahan on tavallaan puolimelankolinen uusversio Teuvosta, tuosta maanteiden kuninkaasta. Kake tosin taitaa päästä ihan taivaaseen asti, kunhan biisin poreilevasta progeosasta vain päästään läpi. Juurevampaa classic rockia kuohahtaa lasin täydestä, kun Otetaan maljaa ja svengillä pusketaan niin että Pää räjähtää. Yhtye ei tee varsinaisesti mitään uutta, mutta ei pyörää joka kierroksella tarvitsekaan keksiä uusiksi, kun sitä osaa käyttää hyödykseen.

Atomirotta on liian liukas juuttuakseen kotimaisen kaihorockin suvantoihin, mutta toisaalta mahdottoman energinen pliisuuntuakseen silkaksi melankoliakoneeksi. Tehareiden tapaan menneitä aikoja on tutkittu, mutta Finnhitsien sijaan keskisimpään keskiöön nousee angloamerikkalaisen rockin runsassatoinen 70-luku. Tuohon vielä vihjaileva annos hip hopin maailmaa, aina 60-luvulle ulottuvia psykedeelisyyden juonteita, sekä punkahtavaa asennetta, niin ollaan jo pitkällä.

Sinkkubiiseistä toistaiseksi uusin, eli raukean aurinkoinen Taivaanrantaan, saa kunnian avata kiekon, mutta sinkuista nostaisin silti kärkeen Kullankaivajan. Voin vain ihmetellä miksi moinen bilevalio on tuupattu ankkuriksi, mutta ainakin levy päättyy moisella ässällä nousujohteisesti. Ykköstykkejä on myös rouheampaa 70-luvun kitararockia edustava Rankkurit ja Atomikoira, joka boogaa kuin kyseisen vuosikymmenen loppupuolen Bowie bändeineen kaikkineen.

F.E.M.M.A summaa ansiokkaasti poprockin monia hyveitä ja etuja. Alle 39 minuutin mitta riittää kymmenen raidan läpikäymiseen, eikä huomauteltavaa juurikaan löydy. Ylävitosen paikka.