Ahven: Laitoksesta laitokseen

Pitkävuori Äänilevyt

Ahven se jatkaa sätkimistään suomenkielisen outorockin runsasravinteisissa lammissa. Reilun vuoden takainen Irja Stok -debyyttipitkäsoitto osoitti, että vaikka happea otettiin pitkään, olivat siimat yhä tarvittaessa kireinä. Tuolloin pöytä pyyhittiin vanhasta materiaalista ja uutta settiä on työstetty kuuleman mukaan vuoden verran hikipisaroista tinkimättä.

Aluksi olin kiistatta hämilläni, kun Laitoksesta laitokseen tuntui enemmänkin irtoraitojen kummalta kavalkadilta, kuin miltään helposti ymmärrettävältä albumikymmeniköltä. Mikä on se iso kuva, mitä en oikein ymmärrä tai osaa huomioida? Kysymyksiä voi ja saa esittää, mutta Ahvenelta ei turhan suoria vastauksia taida olla tulossa. Absoluuttinen Nollapiste käy nytkin mielessä, vaikka ryhmän kitararock vinkkaa ehkä suoremmin 90-luvun altsurypistelyyn. Vokaalit ovat selkeät, kitaroista osataan kiskoa erilaisia soundeja ja todellinen aarreaitta sijaitsee sovitusten maailmassa.

Räksän lento on surumielinen tarina reppanasta itsensä rikkoneesta Räksästä, mutta tilannetta ei lähdetä avaamaan liikaa. Kuulija saa toistuvasti yhdistellä pisteistä viivat toisiinsa kuten parhaaksi näkee, eikä ratkaisu huonokaan ole. Avaruusaseman svengaava kulku ja irralliselta vaikuttavat sanat lähtevät kursimaan kasaan tarinaansa. Toisen Stalker on toisen kulahtanut Star Trekki – kaiketi. Tietysti täkyä annetaan ja vinkkiä voi haistaa ilmasta, mutta vastuu on kuulijan.

Täysin peruskokoonpanon ulkopuolelta tuleva Jääkiekkokierros pamahtaa urheiluruuturokkeineen suoraan pitkänä päätyyn, eikä Virpomislorunkaan kanssa voi kuin joko ottaa oksasta kiinni, tai jäädä niin herkutta kuin palkatta. Ahven ei pyydä, Ahven ei yritä turhia miellyttää, se on tässä ja nyt, tai ei koskaan ja missään. Ehdottomuus on kunnioitettavaa, mutta samalla kyynärpäästä tuntuu tulevan tauluun pari kertaa liian monesti.

Mihin siis lopulta päädyimmekään? John Travoltan näköinen mies on kiistattoman tarttuva ykkösrivin sinkura, kun taas Kiilautumisvaara kankeaa itsensä korvasta sisään progemmalla rakennekoukulla. Pajatson boogaa ja Makuuasennossa voisi nousta mäkeä ylös toisenkin viisiminuuttisen, mutta albumimuodossa tämä kaikki haastaa yhä ja edelleen kuulijansa. Vaan ehkä se onkin kaiken tarkoitus, ehkä yritän nähdä liiaksi linjoja siellä, missä on vain aukeaa kenttää – ja päinvastoin.