Telegrafberget: We All Go To Heaven And Die

Omakustanne

Kolmentoista sanan mittainen saatelappu, jonka toisella puolella on kiistatta hieno kuva hujan hajan olevista 70-luvun lopun keskeisistä vinyylialbumeista. Etupuolella, käsin kirjoitetun tekstin kaverina on muutamin viivoin käsin piirretty kuva kivasta kissasta. Pidän muuten kissoista, vaikken haluaisikaan sellaista omaan kotiini kaikkea silpuksi raapimaan.

Saatelapun taustan levynkannet ovat sinällään oivia vihjeitä musiikin linjoista, sillä vaikka uusi aalto ja 70-luvun kaiut ovat tavallaan kaukana, niin ne voi kuulla. Telegrafbergethan on aina – tai ainakin vuoden 2018 I Färg -albumillaan ja sitä pari vuotta vanhemmalla Telegrafberget-debyyttipitkäsoitolla – osannut napsia kitararockin historiasta parhaita paloja käyttöönsä. Alku-uran actionrokkailu on vaihtunut vuosien saatossa kypsempään powerpoppailuun, eikä rautalankaakaan ole sittemmin vierastettu, kun on etsitty osuvinta tyyliä tuntoja kuvaamaan.

Kuten albumin otsikkokin jo vinkkaa, on lyriikoissa siirrytty entistä enemmän englannin kielen käyttöön. Tämä linjahan alkoi jo vajaan kolmen vuoden takaisella Matias Larsson & Telegrafberget -kimppa-albumilla. Nyt Larsson on nähtävästi sulautettu bändiin mukaan ja matka se vain jatkuu kohti horisontissa siintävää valoa, joka ei ole vastaan tuleva juna. Omasta mielestäni näin terhakkaan ja viehkeän kauniisti luotu musiikki myös hyötyy selvästi englannin ’pehmeämmästä’ soinnista, sen ylimaailmallisesta voimasta. Kapteeni Kirk puhuu englantia, samoin Elvis, kunhan hän vain palaa takaisin matkoiltaan sitten joskus. Sanat eivät kuitenkaan tällä erää ole merkityksellisin osa kokonaisuutta, eivät edes ne ilmaan jääneet saatesanat, vaan musiikki kiilaa jonossa kärkeen.

We All Go To Heaven And Die on kolmentoista vahvan raidan joukko, jolla torvetkin soivat kun niitä kaivataan, mutta keskiössä on bändin luoma soundi. Olen pian kahdeksan vuoden ajan ihaillut Telegrafbergetin uniikkia bändisoundia, joka pystyy kääntymään aivan uusiin suuntiin – ja silti lopputulema kuulostaa aina Telegrafbergetiltä. Siirtymät ovat luonnollisia, ja Lovisan pienimuotoinen thecureilu melankolian kaduilla sopii mukaan siinä missä Gazzan mariachimaisen letkeä rokin rullailu ja Wasting Timen vähäeleisen eeppiseen yhdistävä rakentelu. Erilaisia osia ja saman kertomuksen osasia.

Ei elämästä selviä hengissä, totesi joku aikoinaan, mutta We All Go To Heaven And Die antaa mukavasti sisältöä esiripun odotteluun. Periaatteessa neljäs albumi on ryhmän ’vaikein’ tähän mennessä, mutta vastavuoroisesti laatukin tuntuu vain kohoavan.