Liam Gallagher John Squire: Liam Gallagher & John Squire

Vaikka Liam Gallagherin Oasis-larppaus on saanut paikoin nolostuttaviakin piirteitä, ensimmäistä kertaa se tarjoilee hedelmiään poimittaviksi studiolevyllä. Gallagher lyöttäytyi yhteen Stone Rosesin kitarasankari John Squiren kanssa omilla Knebworth-keikoillaan 2022 – ja nostalgian ideaköyhyyttä korostaakseen Squire vieraili täsmälleen saman biisin soolokitarassa kuin Oasis-konsertissa samassa paikassa 1996.

Onneksi Squirella oli kuitenkin kierrepallo. Titaanien tanssipari sai kenties vertaistukea myrskyisistä kokemuksistaan omien bändien kalifien kanssa – niin tai näin, mutta väistämättömästi tarpeet kohtasivat: Squiren musiikki tarvitsi laulajan, Gallagher kitaravetoisempaa otetta yllättävän monipuoliselle soolouralleen. Laulunteon kanssa usein kipuileva Liam antoi mielihyvin luomisen tuskan aisaparilleen.

Stone Rosesin paluulevyn kariuduttua kitaristilla oli oletettavasti materiaalia pöytälaatikossa yllin kyllin, olihan edellisestä Squire-albumista vierähtänyt jo 20 vuotta. Sävelkynästä ammennettiin psykedeliaa, ripaus Hendrixiä, vähän Sex Pistolsin asennetta ja jopa täysveristä bluesia. Kaksikko ei keksi pyörää uudelleen, eikä tällaisella musiikilla varmasti uusia kuulijoitakaan tavoiteta. Molemmat kuulostavat tahoillaan aikuisilta. Eivät tylsiltä, mutta eivät nuoruudeltakaan.

Tarttuvia koukkuja ja iskeviä melodioita. Ei enempää, mutta ei todellakaan vähempääkään. Gallagher tuo Squiren rymistelyyn uhmaa ja äänialan rajallisuudesta huolimatta kirjavia sävyjä, joita kumpaakaan Stone Roses -nokkamies Ian Brown ei voisi saavuttaa. Gallagherin luottotuottaja Greg Kurstin pitää Squiren jamittelut kohtuuden rajoissa, jotta homma ei räjähdä käsiin kuin Stone Rosesin Second Coming -albumilla 30 vuotta aiemmin.

Lämpimästä ja positiivisesta yleissoundista on kiittäminen Kurstinia, joka pitää huolen, ettei kahden voimakastahtoisen kipparin laiva kapsahda nostalgian karille. Täyteraitojen poissaolo auttaa tekemään kokonaisuudesta soljuvan. Suuria klassikoita albumi ei tarjoile, mutten toisaalta muista milloin viimeksi levyn jokainen laulu olisi jäänyt vuorotellen soimaan päähän. Mars to Liverpoolin klassisesti helkkyvälle brittirockille, Just Another Rainbow’n psykedelialle ja You’re Not the Only Onen tuoreesti ja maukkaasti sykkivälle Faces-bluesille on paikkansa maailmassa.