The Hel-Gators: Black Lipstick

Bluelight Records

The Hel-Gators on rock’n’rollin alkulähteistä elinvoimaa kaksi käsin ja ihan stetsonillakin kauhova voimatrio. Törmäsin yhtyeeseen ensi kertaa vuoden 2012 Monster Suite -albumin aikoihin, ja se oli tällaiselle myöhäisheränneelle The Crampsin ja Gene Vincentin arvon ymmärtävälle hepulle menoa. Yhtyeellä oli jo tuossa vaiheessa maileja mittarissa mukavasti, mutta ikähän on rockin saralla vain numero – ja niin kauan kuin Rollarit jatkavat, ovat kaikki muutkin vapaita tekemään mitä vain.

Juurevaa ja tikkuista rockabilly/garage -veivausta suosiva orkesteri leimautuu vahvasti vokalisti/rumpali Jussi Sydänmäen, alias J. Hel-Gatorin, ja kitaristi Jarmo ”Jama” Löfin säveltämien biisien kautta Amerikkaan. Toki seassa on britti-invaasionkin veivausta, mutta mitä vuosikymmenten takaiset brittimestarit tekivät muuta kuin veivät rockin takaisin sen synnyinsijoille. 50-luku, ja toisinaan sitäkin vanhemmat aikakerrostumat, nousevat bändin soitossa pintaan. Tosin myös uudemmat aikakaudet kuuluvat ainakin välillisesti mm. soundeissa ja kovissakin teksteissä.

Paljon oleellisesta kiteytyykin Sydänmäen kirjoittamien lyriikoiden ympärille. Niissä ruoditaan tällä erää etenkin menneiden vuosikymmenten Hollywoodia, jonka avulla pystytään avaamaan monia ovia. On rahan valtaa, voimaa ja turmelusta, rakkauden riuduttamia sieluja, sekä tietysti kaikkien muidenkin tunteiden aiheuttamia myrskyjä. Norma Jean ja James Dean ovat vain nimiä, joiden tilalla voisi olla oikeastaan kenen tahansa kirjaimet, mutta kohtalo viskaa nopat kuten haluaa.

Tinseltown-nimelläkin tunnettu unelmatehdas on todellisuudessa peto, joka syö nuoruutta ja viattomuutta. Tuo kaksijakoinen sielu heijastuu hienosti myös albumin kansikuvasta, joka on kuin luotu ihasteltavaksi aidossa vinyylikoossa – ja sehän onnistuu mainiosti, sillä nämä 11 raitaa on julkaistu myös rockin aidossa formaatissa, eli LP-muodossa.

Ja perinteisyydestä puhuttaessa Old as Sodom kurvaa 50-luvun technicolormaailmaan renkaat vinkuen, synnin tihkuessa rockabillyn hitaasta juoksusta. Kauhucountryn vaunuun noustaan usein toisella jalalla, enkä ihan tarkkaan osaa sanoa, kuinka paljon Get Off Hop laahaa garagen ja westernin hiekkaa muassaan. Rajat ovat häilyviä, seinät etääntyvät ja saluunat muuntuvat aina vain oudommiksi – hyvällä tavalla.

Vaan ei kaikki silkkaa yötä Mulholland Driven maailmassakaan ole, vaan Twilight Dance pistää jalalla koreasti ja Feel So Good on otsikkonsa mukainen julistus ykkösluokan nousufiiliksistä. Toki rivien välistä voi lukea, että ylämäkiäkin riittää, mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä kaikki on loksahtanut paikoilleen. Samaa voin sanoa, kun Black Lipstick on soinut kerran toisensa jälkeen ja on aika ynnätä plussat sekä miinukset. The Hel-Gators on perinteisyyteen nojaava ryhmä, mutta voi pojat, kuinka upeasti rockin renkaat jälleen kerran rullaavatkaan.