Ukko Heinonen & Josu Mämmi: Blanc Lines

Flame Jazz Records

Saksofonisti Ukko Heinonen ja multi-instrumentalisti Josu Mämmi luovat elektroakustista taidemusiikkia, jossa ambient ja jazz sekoittuvat yhtä luontevasti ja helposti kuin urbaani lähiö sitä ympäröiviin korpimaisemiin tammikuisessa lumimyräkässä. Rajat ovat siellä jossain, saatat jopa huomata ne, mutta oikeasti niillä ei ole mitään väliä.

Uutta rohkeasti luovan duon levy julkaistiin ainakin digitaalisesti jo huhtikuun alkupuolella, mutta fyysinen kiekko saapui Desibeli.netin toimitukseen vasta hiljattain. Kansilipareessa ei paljoa tietoa ole, mitä nyt tietoisuuden eri tasoista ja tunteista puhutaan. Eli pallo lentää suoraan kuulijan syliin, mikä tietysti jättää mielikuvitukselle enemmän liikkumavaraa.

Entä mihin nämä viipyilevät nuotit, äänitaiteen kokeellisuuden kanssa leikkivät äänet ja vaihtuvat tunnelmat sitten johtavat? Ensimmäinen reaktioni oli pohtia kaikkia niitä uudempia projekteja, joissa Tapani Rinne on tavalla tai toisella ollut mukana. En väitä duon kulkevan liian tutuilla suunnilla, mutta selkeitä yhtymäkohtia on helppo osoittaa näistä yhdeksästä raidasta ja kolmesta vartista. Vähemmän on toistuvasti enemmän ja ohikiitävästä tuokiosta osataan löytää kokonaisia kaikkeuksia, kun kiire ei pilaa tekemistä.

Blanc Linesin kappaleet ovat kuin helminauha, elokuvan kohtausten sarja, tai joukko yöstä esiin lipuvia rakennelmia, joista et osaa oikein sanoa, että kelluvatko ne, ovatko ne renkailla, vai kenties täysin ilmassa. Kaikkea verhoaa mystisyys, uteliaisuutta kutkuttava ja ruokkiva vierauden tuntu. Soma Mine saattaa joistain tuntua lievästi uhkaavalta ja pahaenteiseltäkin, mutta itse näen sen kuin rakona yön verhojen halkeamassa, mahdollisuutena löytää hypnoottisen kuvion takaa jotain enemmän.

Kahdesta sinkusta uudempi, eli Counting Backwards, on sijoitettu ankkuriksi. Outo valinta on perusteltavissa ainakin siten, että näin hivenen valoisampaa laitaa edustava numero jättää levystä joillekin ehkä kevyemmän tunteen. Varjoista ja yöstä voi kuitenkin löytää mielenkiintoisia hetkiä, arvokkaita palasia. Sabalin melankolinen henki leijuu valtaisana ja silti keveänä, päälle kuuden minuutin vain kohottaessa ja kohottaessa tuota kaunista ihmettä.

Ykkössinkku Avayalik tekee puolestaan kunniaa karuille saarille, jotka lienevät innoittaneet eteeristä työtä. Edelliseen suoraan linkittyvä The Hand of Change tuo Rinteen ehkä lähemmäs kuin koskaan, mutten silti koe tuota negatiiviseksi, sillä ei kellään voi olla yksinoikeutta soundiin. Lisäksi duon tapa rikastaa äänikenttää nytkin ties millä tiu’uilla ja helkähdyksillä vie ajatukset nopeasti aivan uusiin suuntiin.

Blanc Lines on samaan aikaan askarruttava mysteeri ja täysin avoimeksi jätetty kirja. Rakenteet ovat halki levyn näkyvillä, kerroksia on toisinaan enemmän, mutta äänimaisemassa avainsanoja ovat avaruus, hengittävyys ja keveys.