Hellblazers: Welcome to the Devil’s Room

Gangstarockers Ay

Lieskaa iskee ja isosti, kun Sulkavalta ja Joroisista kotoisin oleva psychobilly-yhtye pistää tuulemaan. Vajaa vuosi sitten Nothing is Real -sinkulla Hellblazersin musiikkiin hiipi pieni ripaus niin garagen roisia kitaraa kuin punkin asennetta, ja juhlathan vain jyrkkenevät pitkäsoitolla. Aiemmin diginä yhden EP:n ja komean pinon sinkkuja julkaissut bändi on poiminut parhaita paloja matkansa varrelta. Näin kasaan on saatu kunnon pitkäsoiton mitat täyttävä albumi, joka on julkaistu vieläpä fyysisenäkin laitoksena.

11 biisiä ja noin 31 minuuttia. Kertaakaan ei puhkaista 4 minuutin rajaa, tai vastaavasti aliteta 2 minuuttia, mutta tyyliä ja soundia saadaan silti kokea monenlaista. Billylle ominainen rytmi on moottori, joka käy samaan aikaan tasaisesti ja eri kierroksin. Aihepiireissä vilahtelevat tutut juonet, ja ironiaakin osataan teksteissä viljellä, kuten vaikkapa Instagram osoittaa. Klassisempaa rockabillysoundia pumppaava Vagabond on puolestaan aavistuksenomaisine rautalankavihjauksineen todellinen TNT-lataus, jolla genren kliseet kääntyvät eduiksi. Plussasarakkeeseen kosahtaa myös uusin sinkkulohkaisu, I Don’t Fit In, jolla takova ahdistus muuntuu vastustamattomaksi grooveksi.

On täysin perusteltua kysyä, että mitä ihmettä näin tutuista osasista voi enää rakentaa? Jälleen kerran on vain todettava, että kun melodia puraisee ja riffi osuu kohdilleen, niin ei siinä genrelappuja enää katsella. Jopa tekstinsä puolesta superkliseinen Every Day Is Halloween voi näin osua kuin risti hautuumaahan ja vinhaa nopeutta suosiva Dropout Saloon polttaa pölyt pois kurkusta tulisella billyliemellään. Pyörää ei tarvitse keksiä uusiksi, jos se jo pyörii ja tekee tehtävänsä.

Yksi osa garagen räkäisyyttä, puolen mittaa punkahtavaa meininkiä ja siihen päälle vanha billykuorrutus, niin johan on pirullakin ihmeteltävää kakun maussa. Trio on muoto, joka parhaimmillaan svengaa niin että helvetin lieskat vain iskevät – kuten esimerkiksi nyt.