Knucklebone Oscar: Uncle Knuckle

Stupido

Rock’n’roll on raakaa alkuvoimaa, mutta samalla niin kovin, kovin paljon enemmän. Knucklebone Oscar nosti rimaa niin itsensä kuin muidenkin edessä, kun syksyllä 2022 ilmestynyt Believe It or Not näytti mihin herra kykeni Tuomari Nurmion kanssa. Angloamerikkalainen gospel-musiikki on tietysti vahvan perinteistä, ja niin on myös Uncle Knuckle -albumi, mutta hieman eri tavoin taas.

Kimppalevy Dumarin kanssa oli pohja-asetelmaltaan hivenen outo, kun kaksi ei-uskovaista miestä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta esittivät orjien ja heidän jälkikasvunsa hengellisiä lauluja vieraalla kielellä. Kuten Desibeli.netin Heikki Väliniemi osuvasti duon haastattelussa totesi. Uusimmallakaan kierroksella ei tule keskittyä niin tarkoin siihen mitä tehdään, vaan miten se tehdään, minkä kyljen ja puolen Knucklebone aina kulloinkin kampeaa esiin.

On puolittaista hulluutta lähteä sorkkimaan The Jimmy Castor Bunchin perintöä, tai posauttaa maisemaan hurmoshenkinen tulkinta Kekkonen-rockista. Vaan jotenkin tässä ei astuta kenenkään varpaille, eikä tuuppaista kumoon ainuttakaan tuoppia saluunan tiskillä. Suomen talvisota 1939-1940 teki juttunsa omassa ajassaan, mutta Knucklebonen ase onkin nimenomaan aikakoneen kaltainen kyky poimuttaa kaikkea sekä kaikkia.

Jalostetaanpa aikakoneajatusta hieman pidemmälle. Elokuvissa jotkin aikakoneet aiheuttavat pahoinvointia siirtymän kohteille ja vaatteetkin saattavat jäädä usein matkalle, kun poloinen siirtyjä ei oikein tiedä mitä, missä ja miksi. Sitten on niitä toisia masiinoita, joista tullaan ulos kuin tanssisaliin astuen – kledjut ojennuksessa ja tukka hyvin. Vaatteetkin voit toki hukata, mutta kaikki tapahtuu tarkoituksesta. Knucklebone kuuluu tietysti jälkimmäiseen ryhmään, eikä sulkakaan värähdä komeassa hatussa, ellei matkanjärjestäjämme niin aivan erikseen halua. Raakaa vaan kontrolloitua voimaa, syöksymistä kohti sementtiä osumatta kuitenkaan siihen.

Alkuräjähdysmäinen The Professionals tempaisee kuulijan rockin tarinan alkuun, kirkumiseen, huutoon, sätkintään. Ina Forsmanin vokaaleilla siunattu Reno tipauttaa sykettä hetkeksi ja Marjo Leinosen tulkitsema I Need Love ei mangu heikkona, vaan vaatii ponnekkaasti siivua lemmestä. Kaikkea on paljon, aluksi ehkä liikaakin, mutta niin vain palaset jäsentyvät ja riffit pamahtelevat oikeista ikkunoista sisään.

Miksi sitten pitäisi innostua perinnetietoisesta rock’n’roll levystä armon vuonna 2024, mitä ihmeellistä ja erilaista Uncle Knuckle pystyy esittämään? Raaka aitous, tinkimätön usko omaan tekoon ja onnistumiset leikkaa & liimaa -tiskillä. Siinä muutama plussa, enkä voi myöskään osoittaa levyltä ainuttakaan suoranaista oharia, hutia tai mokaa. Tämä ei tarkoita sitä, että ymmärtäisin täysin samoin kaiken kuulemani, mutta tirehtööri Oscar pystyy myymään vanhan rockin (jälleen kerran) uutena kokemuksena.