Samae Koskinen: Mä näin unta että kaikki meni hyvin

KHY Suomen Musiikki

On aika ottaa kantaa, koska maailma on lipumassa arveluttavaan suuntaan ja olemme kaikki enemmän ja vähemmän samassa paatissa. Samae Koskinen katseli ympärilleen ja päätti yhdeksännellä sooloalbumillaan siirtyä lähemmäs klassista protestilaulua, koska hiljaakaan ei voinut enää olla. Uusi levy vedettiin studiossa livenä päivässä, vanhoja aikoja kunnioittaen. Eiväthän The Beatles, Black Sabbath ja Bob Dylankaan klassikkolevyjään kauemmin studiossa hieroneet, kuten Koskinen saatesanoissa osuvasti toteaa.

Olihan uuden levyn julistavuus allekirjoittaneelle alkuun pienoinen järkytys, koska en pitänyt Koskista mitenkään poliittisesti kantaaottavana artistina, mutta ymmärrän syyt ja seuraukset. Miehen edellinen levy, syksyllä 2022 ilmestynyt Viime vie, oli elämän ihmeellisyyttä ylistävä albumikokonaisuus, jonka värisävy oli kirkas ja valoisa. Vaan ajat muuttuivat. Leikataan ja leikataan ja leikataan. Etenkin kulttuuripuoli on saanut kantaa kortensa kekoon, kun kaikki ovat talkoissa – vai ovatko?

Ensimmäiseksi sinkuksi poimittu On normaalia olla natsi kertoo oikeastaan kaiken olennaisen poliittisesta suunnasta. Koskinen on pettynyt aikaamme ja maahamme, sillä se sama jengi, jota sankarimme Indiana Jones ja Blues Brothers vetivät aikoinaan kuonoon, päättää nyt asiamme. Kyllähän se pahalta kuulostaa, kun asiat noin toteaa. Sitten on leikkausmanian ja taloustalkoiden toinen puoli, joka kurittaa yhteiskunnan heikompia armotta. Rahat ovat kovin monella vähissä, kuten Ei me olla luokkayhteiskunta toteaa, vaan kenen on syy?

Leikkauspolitiikalle annetaan suoremmat terveiset, kun Haistakaa persettä laittaa dylanmaisen folkin soljumaan ja ruma sana sanotaan niin kuin se on. Miten Netflix perutaan lisää dramaattisuutta soundiin, vaikka samalla muoto pidetään karsittuna. Seppo on taas hiljaisella kitaralla ja pohtivilla lyriikoilla varustettu kaunokainen, jonka melodiasta olisi toisessa maailmassa saatu enemmänkin irti.

Vaan nyt fokus ei ole melodioissa vaan sanoissa. Tämä on levy, joka synnytti itsensä, koska enää ei vain voinut olla hiljaa asioista ja Koskinen haluaa olla mukana talkoissa muistuttamassa, että joistain asioista kannattaisi puristaa ehkä hivenen vähemmän. Folkahtava pop soi, melodiat ovat Koskiselle ominaisesti teräviä ja sanat napsahtelevat kohdilleen niin, että ihon alla ainakin pitäisi tuntua jotain.

Musiikilla ei kuuleman mukaan ole voinut muuttaa koskaan mitään, mutta niin vain muutoksen tuulet saavat musiikin aina soimaan. Koskinen sanoo monia asioita, vaan hän muistaa myös korostaa mielipiteiden arvoa sekä merkitystä. Hän kertoo oman näkemyksensä, mutta ei tuomitse ketään – ei edes oikeita natseja.