Gestapo Summer: The Reign of Lol

Omakustanne

Gestapo Summerin LP-mittainen The Reign of Lol ilmestyi verkon puolella jo viime syksynä, mutta Desibeli.netin postilaatikkoon hilpeä groovepommi kopsahti vasta kevään korvalla. En lähde märehtimään otsikoiden osuvuutta, koska ei nimi artistia jne. Otetaan vain vastaan mitä tulee ja mennään näillä, koska komean kannen takaa paljastui mitä virvoittavin energia-annos poprockin muotoon käärittynä.

Hellyttävä matalateknisyys kuuluu Gestapo Summerin musiikkiin yhtä olennaisena osana kuin 90-luvun indiepoprock-vaikutteetkin. Kaikki on hivenen suttuista, mutta samaan aikaan asianmukaisen tyylikästä, mikä on tietysti ollut tarkoitus alun alkaenkin. Muoto jakaa taatusti mielipiteitä, mutta siitä on ainakin pidetty kiinni johdonmukaisesti.

Aikakaudet poimuttuvat, aika-avaruuden portteja auotaan musiikin keinoin ja albumin yhdeksi huipuksi kohoava People of the City, Music of the World on kuin yhdistelmä Princen funkkausta, Devon kokeellista puolihulluutta ja Velvet Undergroundin monitulkintaista taiteellisuutta. Näin luettuna kaava voi vaikuttaa mahdottomalta, mutta musiikkihan on universumin tunnetuista taikavoimista suurimpia. Rohkeus värittää menoa, eikä jokainen yhdistelmä ole yhtä onnistunut, mutta tärkeintähän on yrittäminen, rajojen haastainen.

Värikkyyskin voi olla supervoima ja viimekesäinen Third Summer of Love tekee vakaata jälkeä, hippikesän säteiden hehkuessa nuottien väleistä. Benz naksuttaa sähköistä rytmiä kaiun naristessa hampaissa ja bassolinjan tihkuessa groovea, mutta gestaposummermaisesti pienellä Talking Heads -kulmalla. En väitä äänessä olevan uuden David Byrnen, mutten voi toisaalta kiistääkään satunnaisia yhteneväisyyksiä.

Gestapo Summer pelaa rockin perinteistä kameleonttipeliä mestarien jalanjäljissä, ja vaikka täysosumia ei irtoa samaan tahtiin on The Reign of Lol mielestäni omillaan seisova kokonaisuus. Tuttuja palasia, vaan riittävän persoonallisilla liitoksilla. Muotoa ja soundia tärkeämpää on kuitenkin se, että siivuissa on tartuntavoimaa ja iskukykyä. Ironia lienee myös yksi ainesosanen, mutta hymy ei ole ilkeää edes Nineties Nightin coolissa danceilussa. Nyt liikutaan tosin hämärän rajoilla ja kukin voi kuulla asiat kuten valitsee.

The Reign of Lol onkin tavallaan nostalginen annos ysärimpää ysäriä, kuin mitä itse ysäriltäkään oikeasti löytyi. Samaan aikaan se kuitenkin vääntää viisareita vieläkin kauemmas, elinvoimaisen kokeellisuuden ja soundillisen rohkeuden värittäessä tiloja. Kansikuvan kaksi isoa hymiötä nauravat ääneen, vaan homma ei sorru silti miksikään röhönauruksi, koska lopulta musiikki on aina etusijalla.