Minttu Hellstén: Hiipivä, pimeä hiljaisuus

Omakustanne

Reilu vuosi sitten Minttu Hellstén avasi soolouransa virallisesti, kun elektroakustisia näkyjä manannut Kaakelit-sinkku ilmestyi. Toki laulaja/lauluntekijä oli jo tuossa vaiheessa tehnyt musiikkia yli vuosikymmenen ajan, joten avauksen vahvuus ei ollut tavallaan yllätys. Kaksi sinkkua myöhemmin on koittanut debyyttisooloalbumin aika ja otsikko on enemmän kuin osuva. Hiipivä, pimeä hiljaisuus on öinen levy, varjoista mahdollisuuksia ammentava ja tulkintoja etsivä kokonaisuus, joka ei itseään ja luomaansa maailmaa suotta selittele.

Kuten todettua, Hellstén on tehnyt pitkään töitä musiikin saralla, mutta sooloartistina oleminen on tyystin muuta kuin yhtyeessä soittaminen. Saatesanoissa esikoista kuvataankin osuvasti vuoreksi, jolle kiipeäminen vaatii enemmän. Haasteeseen on kuitenkin vastattu ja mikä ottaa se myös antaa yhtä varmasti paljon takaisin. Elektroakustinen taidepop yhdistää orgaanisen digitaaliseen, menneen tulevaan ja monesti myös yön päivään, rajojen sumentuessa ja sopuisasti haipuessa.

Kertoja on yhdeksi teokseksi ymmärrettävän levyn tarinoiden keskiössä, toisinaan yksin ja yhdessäkin yksinäisyyttä monesti peläten, haavoittuvana ja paljaana. Tunteita ei julisteta läheskään aina suoraan, vaan ennemminkin vertausten peilien ja heijastusten kautta. Unet, todellisuus ja haaveet limittyvät, mikä vain lisää kokonaisuuden viileän lohduttavaa ja öistä tunnetta. Levyn maailmaan kestikin aikansa totuttautua, koska Hellsténin albumi on pitkälti joko-tai, välimuodot jäävät muille.

Perinteisintä valtavirtapoppia lähimmäs osuu Kuumailmapallo, jonka muoto, rakenne ja toteutus ovat samaan aikaan suoria ja jälleen hivenen vinoon asettuvia. Joku taatusti kokee jatkuvan unenomaisuuden häiritseväksi, mutta mielestäni muoto on nimenomaan se, mikä nostaa Hellsténin työn ns. tavallisuuden yläpuolelle. Tämä on älykästä taidepoppia, ilman elitistisyyden kalseaa kitkeryyttä.

Kuu nousee suorastaan viehättävällä radalla, valon lisääntyessä varoittamatta unenomaisessa äänimaisemassa. Ei ole väliä, onko kaikki unta tai totta, koska vain toisen läheisyydellä on merkitystä. Onni ja melankolia sekoittuvat alati toisiinsa, eikä aina tiedä kumpi on kumpaa. Tuhdimmalla rytmikuviolla varustettu Auta mua takoo myös tietään mielen tunneleissa, sanojen rikkoessa soundien kuvioita.

Hiipivä, pimeä hiljaisuus on rohkea avaus, jonka myötä Hellstén asettuu parrasvaloihin. Kunnianhimoinen muoto, ennakkoluuloton soundillinen työ sekä tietysti sanat – tässä levyssä riittää vielä pitkäksi ajaksi purettavaa ja purtavaa.