Šamane: Solstice

Last Day of the North

Šamane on kahdella aiemmalla albumillaan kulkenut minimalistisella tavalla mystisen popin ja taiderockin linjoilla, napsien onnistuneesti osasia kummaltakin puolelta. Kehitys kiteytyi yhteen huippuunsa loppuvuodesta 2020 ilmestyneellä yhtyeen itsensä mukaan nimetyllä pitkäsoitolla. Jatkoa saatiin odottaa pitkään, ja kun Kolme kohtaloa -sinkku viimein ilmestyi alkuvuodesta, oli jälleen aika tarkistaa kompassista sekä kartoista suuntia.

Em. Kolme kohtaloa on kuuden minuutin mitassaan suorasta järkälemäinen lohkare soundillista tummuutta ja syvältä kouraisevaa melankoliaa, josta on tavallaan entistäkin helpompi nähdä Dead Can Dancen vaikutus. Vaan samaan aikaan äärilaidoille ajettu kappale avaa soundilliset syöverinsä siten, että nyt voidaan puhua enää silkasta Šamanesta. Yhtyeen muodostavat Saara Šamane, Aleksi Kiiskilä ja Otto Heino ovatkin rakentaneet jotain, jota voi verrata enää Šamanen aiempiin tekemisiin. Kaikesta aistii syvän rauhan ja levollisuuden. Energiavirrat kuohuvat aivan pinnan alla, jännitteet voi tuntea ihollaan. Tulkitsen ne kuitenkin rakentaviksi voimiksi, tummuudestaan huolimatta positiivisiksi energioiksi.

Toiseksi sinkuksi kevätpäiväntasauksen aikoihin nostettu Se itkee sadetta yhdistää yhtyeelle ominaisesti verkkaisen taiderockin ja shamanistisen muodon, idän ja lännen osasten täydentäessä toisiaan. Soundeissa rosoisuus ja säröisyys ovat tavallaan kuin kannen alla, mikä vain lisää niiden tehoa. Kumina ja hellä raasto ovat kuin kaikujen kaikuja, haamujen haamuja. Tiedon väri siirtää aatoksia myös idän, mahdollisesti Tiibetin, suuntaan, vaikka mitään tarkkoja koordinaatteja ei nimetäkään. Šamane antaa kuulijoille pieniä paloja, vinkkejä ja tuulahduksia, pisteiden yhdistelyn jäädessä itse kullekin.

Kitara ja oud vastaavat paljosta, vokaalien jäädessä usein taustalle ja sanojen tipahdellessa hitaasti kuin veden luolan katosta. Rummut kumisevat isommin, basso lähinnä täydentää syntyneitä kuvia ja kun runkoonsa asti karsittu Minun ketoni on täynnä liljoja soi, tuntuvat aaveet tanssivan hämäräksi käyvässä valossa suoraan edessämme. Samaa ylimaallista tuntua on myös jo avauksena soivassa Kehrässä, jonka syvät äänet tuntuvat jostain syystä erittäin elokuvamaisilta.

Solstice tuntuu samaan aikaan matkalta äänen ytimeen ja näkyväisen tuolle puolen. Alkuun hämmästelin jopa brutaalin yksinkertaisia rakenteita, mutta hiljalleen asiat ovat ryhtyneet jäsentymään, kokonaisuudet hahmottumaan. Solstice onkin kunnianhimoisin albumikokonaisuus, mitä Šamane tähän mennessä on tehnyt. Nyt ei selitellä, nyt tehdään jotain totaalisen uutta ja erilaista – ja hyvä niin.