Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat: Digitaalinen kultaryntäys

Texicalli

Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat toi lämpimällä kitarapoprokillaan ainakin allekirjoittaneen pandemiasulkuun runsaasti valoa sekä iloa Liikkeellä ennen aamua -albumillaan. Kevät ja kesä 2021 olivat haastavia aikoja, mutta kokemusteni perusteella ei ole montaakaan musiikkia toimivampaa lääkettä sielulle. isonimisen yhtyeen kyky sekoittaa amerikkalainen ja kotoinen kaiho haki tuolloin vertaistaan.

Ja hakee muuten vertaistaan edelleen, sillä Digitaalinen kultaryntäys ei taivu ja notku edes loputtomassa tehosoitossa. CD on hieno muoto, mutta biisijärjestys sallisi myös täysipainoisen vinyylilevyn, sillä elon suurta kiertoa pohtiva Elokuussa voisi vallan mainiosti sulkea kuvitteellisen A-puolen. Tavallaan melankolisessakin tarinassa muistojen voima on kertojalle suuri, vaan harvemmin elon isoja asioita tarkastellaan näin rakentavasti ja ihan tästä kulmasta.

Seuraavana soiva, eli kuvitteellisen B-puolen korkkaaja, on puolestaan kiekon svengaavin rakkausralli Kesäneito. Tekstissä pohjoinen julli ymmärtää rajoitteensa ja rajansa, vaan lempi saa luistelemaan ilmaisun liukkaammalla sivustalla – ihan vaan silkasta rakkaudesta niin toiseen kuin itse lajiinkin. Ijäs & palloilijat iskevät pisteet myös sinkkuraidasta Mussa on kestämistä sekä hiljaisemmin sukkasin sipsuttavasta Hiekanjyvä-ankkurista.

Mystisyyttä huokuva Amerikka heiluttelee alati verhoja ulkona odottavassa yössä, mutta bändin musiikki ja tarinat ovat vähintään yhtä tiukasti kiinni pohjoisissa maisemissa. Helsingin marraskuu on juuri sitä hiton kaurismäkeläistä tummuutta, jota useimmiten kiroamme, mutta joka samalla määrittelee kiusallisen osuvasti meitä – halusimme tai emme. Levyn loppupuolella nimiraita Digitaalinen kultaryntäys lienee kertomus arjen rattaista, joissa rullaudumme kuin Chaplin konsanaan, mutta nytkään ei maalata mustimmilla maaleilla, moinen ei kuulu bändin toimintatapoihin.

Koenkin levyn kokonaisuudessaan positiiviseksi, vaikka soundit ovat usein spektrin tummemmista päistä napattuja ja sanoissa on painoa. Lasi on puoliksi täynnä, taivaanrannassa killuva aurinko nousee, ei laske. Tunnelma osataan kutoa tiheäksi, on tukena sitten melskaava rokkibändi, tai iltaöisellä nuotiolla rauhaisasti soitteleva fiilistelyryhmä. Todellinen alkemia syntyy kuitenkin siitä, kuinka jokainen raita ja hetki on selvästi osa jotain suurempaa kuvaa.

Mikä sitten on tuo suuri kuva, minkälaisesta kultaryntäyksestä meille isommassa mittakaavassa tarinoidaan? Kysymykset ovat vaikeita, sillä yhtä vastausta ei ole, mutta ehkäpä se samalla helpottaa levyn kuuntelua. Tarinoissa etsitään usein paikkaa, jota ei välttämättä löydy niinkään kartoista kuin aikakirjoista. Viitasen Piian kanssa esitetty Aika haikein vuodattaa kaihon mahlaa hitaasti, taitavin ja herkin käsin. Joku sanoisi taustan huuliharppua, pedal steeliä sun muuta rootsin kaiuksi, itse kutsun niitä täsmälleen oikeiksi valinnoiksi. Bändin orgaaninen soundi kun on ihmistä suurempi, ja samaan aikaan kaikki se, mitä tarvitaan.