Jutta Rahmel: Perhosen vuosi

Omakustanne

Jutta Rahmelin toinen albumi on levy, joka todella löysi tiensä ihon alle. Toki puolentoista vuoden takainen Heijastuksia-soolodebyyttialbumi jo osoitti Rahmelin kasvaneen biisinikkarina, sekä etenkin tekstittäjänä, mutta silti yllätyin artistin ilmaisun voimasta – taas. Perhosen vuosi on ollut jo viikkoja tehosoitossa, enkä edelleenkään ole tainnut löytää runsaasti kerroksia sisältävän albumin kaikkia tiloja.

Rahmelin pitkä historia kantele- ja lauluyhtye Kardemimmeissä kuuluu kansanmusiikkivaikutteina, mutta kokonaisuutena toinen sooloalbumi on selvästi popimpaa ja soundeiltaan modernimpaa materiaalia. Artistin itsensä säveltämä, sanoittama, sovittama, tuottama ja äänittämä levy on todellinen DIY-hengen optimi, koska siltä puuttuu mielestäni täysin sooloartisteja toisinaan vaivaava lähisokeus omalle tekemiselle. Miksaajana ja toisena tuottajana toiminut Joonas Saikkonen ansainnee myös kumarruksen, sillä herkkää materiaalia on taatusti jouduttu työstämään kerran jos toisenkin, jotta täsmälleen oikeat mosaiikinpalaset ovat asettuneet oikeille paikoilleen.

Perhosen vuosi on haastavia henkilökohtaisia asioita, muistoja ja haaveita pääosin hellästi käsittelevä levy, jota ei kuitenkaan ole vaikea kuunnella, eikä se sorru mielestäni ns. ylitaiteellisuuteenkaan. Tarinankertojana Rahmel sekoittaa oletettavasti toden fiktioon, tarkat ajat ja paikat hämärtyvät, niihin liittyvät tunteet sen sijaan voimistuvat, ehkä jopa tarkentuvat aikuistuneen kertojan silmien kautta. Lapsuuden mummola on jo aikaa sitten kadonnut, vaan se elää aina sydämessä, kuten monet noina herkkinä päivinä koetut asiat. Muistoissa sisko, äiti ja mummo voivat näyttäytyä nuorempina, kertoja itsekin on usein vasta lapsi. Aika saattaa muovata muistoja, mutta silti muistot leimaavat aikoja jälkikäteen vahvasti.

Popimpaa ja enemmän elektronisuuteen nojaava Sanomatta selvää tuo kantelee tanssilattialle, kasaristen pop-kaikujen ja folkahtavan laulaja/lauluntekijä -vaikutelman täydentäessä kauniin kummaa kokoontumista. Syyllinen kaikuu ja kaikuu, pistävien nuottien ja kovien sanojen laskeutuessa näteiksi laskoksiksi. Negatiivisuus ei kuitenkaan käännä värejä mustiksi, koska tarinassa on kaksi tasoa, ehkä enemmänkin. Uhri ja tämän uhriutumisesta syntynyt uhri, kenties. Varmuutta ei ole, koska Rahmel ei sulje kaikkia ovia missään vaiheessa ja teksti antaa tulkita itseään eri tavoin.

Muistot ovat kappaleissa usein kuin peilikuvia ja heijastumia, jotka sumentavat alkuperäistä lähdettä enemmän ja vähemmän. Maailman yksinäisin tyttö näkee hetken mummolassa, Beastie Boysin sekoittuessa keittiössä hääräilevän mummon hyräilyyn. Tuokiot sulautuvat toisiinsa edessä häilyvän väistämättömän aikuisuuden arveluttaessa ja tunteiden ohjatessa nuotteja taivaita kohti. Sama ihminen palaa mummolan luo rikkinäisempänä, aikuisempana, surullisempana. Ollen silti se sama ihminen, joka on historiansa summa – niin hyvässä kuin pahassa.

Perhosen vuosi löysi tiensä sydämeeni, kuten alussa jo totesin. Ehkäpä muistot omasta mummolasta ja lapsuuden huolettomuudesta vaikuttavat asiaan. Kiistatonta on kuitenkin itse biisimateriaalin huima taso, melodioiden upotessa ja sovitusten täydentäessä äänimosaiikit. Sydämestä lauletut sanat, kanteleen tarkoin valikoidut nuotit, elektroniset lisät, pienen pienet yksityiskohdat, toisinaan jopa yksittäiset sanat ja tavut. Tuosta kaikesta rakentuu teos, josta en tähän päivään mennessä ole löytänyt virheitä. Viisi tähteä on näin ainoa looginen vaihtoehto.