New Borders: North

Omakustanne

Suomalais-ruotsalais-brittiläisen improvisoidun musiikin trio New Borders ei päästä kuulijaansa helpolla, ja miksi toisaalta pitäisikään koskea pedaaleista keskimmäiseen. Siinä missä reilun vuoden takainen EP-01 viskasi satunnaisen vastaantulijan kokeellisen instrumentaalimusiikin kuvitteellisen altaan syvään päätyyn, niin nyt lähdetään vieläkin kauemmas, syvemmälle sekä korkeammalle.

Etenkin albumin alkupuoli, jolla trio vahvistaa kitaristi/vokalisti Viktor Bomstad, luo todella luolamaisia tuntuja erittäin kokeellisten särö- ja hälyäänien avulla. Aivan kuin kuulija tutkisi vuosisatoja rauhassa olleita tunneliverkostoja, äänten toimiessa luonnonhenkimäisinä oppaina. Kappaleet ensinnäkin sulautuvat toisiinsa ja tuntuvat muodostavan toisinaan väljeneviä tiloja, joissa puhaltimien vinkaisuilla ja ties miten luoduilla rapsahduksilla on enemmän tilaa kaikua.

Kaiku pitää yhtäältä pinnat aina lähellä ja samaan aikaan riittävän kaukana toisistaan. Ääniä ei paljoa ole, ne harvoin lähtevät edes kilpasille keskenään ja silti kaikki tuntuu tiiviiltä, väkevästi läsnä olevalta ja ikiaikaiselta. Kaikenlainen uhkaavuus tai negatiivisuus loistaa kuitenkin poissaolollaan. Kaikkia koettuja tuntoja on haastavaa muuttaa tekstiksi, kun samaan aikaan mieli näkee useampaa kuvaa ja tilannetta päälletysten. A-puolen sulkeva Gumpe (The Wolf) on ensimmäinen selviä vokaaleja sisältävä raita, jonkun (kenties kansissa kiitetyn Anna Näkkäläjärvi-Länsmanin) joikatessa aikansa mitä upeimmin.

B-puolella trion apuna on häärinyt kosketinsoittaja/vokalisti Kari Nelson ja tunnelma vaihtuu välittömästi tyystin toisenlaiseksi. Puhaltimet särähtelevät, törähtelevät ja luotailevat nyt rohkeammin, leikkisämmin, ehkä aurinkoisemminkin. Olemme siirtyneet varjoisammista ja kaiulla rikastetuista tiloista jonnekin, joka voisi olla puiden keskellä, rantakallioitakin saattaa olla juuri tuon harjanteen takana. Monikaan asia ei suoranaisesti muunnu ja silti olo on avarampi, paljaampi, näkyvämpi.

Viimeisenä kuultava Rest Now nousee jo silkan kymmenminuuttisen mittansa ansiosta albumin yhdeksi voimatekijäksi. Yhdistän puhaltimia eri tavoin hyödyntävän teoksen syystä tai toisesta ilmaan, kenties jonkin steampunkmaisen zeppelinin kuvaukseksi. Tai ehkäpä kohottavaksi kääntyvät äänet ovat vain yhtä keveitä, näennäisellä tavalla nyt ainakin. Rest Now kun on kolholla tavalla kevyt, kuin teräsniiteillä koottu keiju. Hieman aiemmin Gillesnuolen Vuöllie on jo yhdistänyt eri puolet joikun ja kaoottiseksi äityvän äänikentän ansiosta, mutta vasta ankkuri saattelee mielestäni matkan maan alta taivaisiin asti.

Levyllä on siis kaksi virallista vierailijaa, joille kummallekin on kreditoitu myös vokaaleja, mutta ihmisääni on New Bordersin tapauksessa vain yksi instrumentti lisää. Yhdessä nämä kaikki äänet, niin tunnistetut kuin tunnistamattomiksi jäävät, ovat osia itseään suuremmasta kokonaisuudesta, johon minulla on ollut etuoikeus tutustua. Tätä on äänitaide rikkaimmillaan, kun et koskaan ole täysin ns. kartalla.