Rivette: True Distance

Ektro / Full Contact Records

Rivette on suomalainen kitararockbändi, jonka soundi tuo väkisinkin mieleen pohjoisamerikkalaiset heartland rock -soundin luojat. Siinä missä yhtyeen itsensä mukaan nimetty pikkukiekko harhaili vielä 70-luvun rockin kanssa edestakaisin Atlantin rannoilla, on tällä erää päädytty pysyvämmän puoleisesti rapakon läntiselle rannalle.

True Distance osoittautuu nopeasti rehdiksi ja rehelliseksi kitararockalbumiksi, jonka A-puolella kuullaan neljä napakkuutta korostavaa raitaa. Rivette osaa pelata peliä loistavasti, sillä lahjomattoman kellon mukaan mukana on vain yksi viiden minuutin rajan alittava siivu. Mikään ei silti tunnu hitaalta tai raskassoutuiselta, vaan kaikki kulkee kuten pitääkin. Vokalistin korkealle kapuava ilmaisu, kielisoitinten tinkimätön työ ja rumpalin sopiviin kohtiin istuvat fillit. Kaikki toimii, eivätkä kitarasoolotkaan saa vilkuilemaan kelloa, vaan nojautumaan reippaasti eteenpäin. Ja ehkä samalla hiukan hakemaan silmäkulmalla mahdollista peiliäkin lähitienoilta, koska ilmakitara ei koskaan lepää.

B-puolen korkkaava Yesterdaze lähtee sähköjäniksen tavoin matkaan, eikä nopsajalan kyydissä tahdo parilla ensimmäisellä kierroksella pysyä oikein mukanakaan. Just a Shadow Away polkee pari numeroa melankolisemmalla vaihteella, mutta pohjoisten rantojemme murheisuus pysyy visusti etäällä. Entä mitä ihmettä kannen kasarinen scifi-kuva liittyy mihinkään? No, tuosta yllätyskäänteestä seuraavaksi oma raporttinsa.

Unohtakaa Amerikka, maa ensinnäkin ihan planeettana, sekä eritoten poloiset rantamme. Overture: Love Singularity kohottaa meidät tähteinväliseen avaruuslaivaan, jonka synteettiset äänitorvet kaikuvat brianenomaisia ambientfanfaareja. Seuraavaksi nousemme päälle seitsenminuuttisen Iron From Mars -raidan vietäviksi, eikä virtaus ole ollut tätä verkkaisempi missään vaiheessa.

Siinä missä aiempi levy on ollut amerikkalaisen kitararockin lavealla tiellä kulkemista, on päätös brittiläisen progerockin kaunista kulkua. Hitto, tämähän on puuttuva linkki Yesin puhdasotsaisen mahtipontisuuden ja Dire Straitsin kimurantin perusrokkailun väliltä. Olen ammuttu uusin tähtiin, minut abduktoitiin, säteilytettiin ja palautettiin muuntuneena. Onneksi. Todellinen temppu on kuitenkin siinä, että jopa nämä mahdottomat kaksi raitaa istuvat jotenkin muun levyn pirtaan.