Brian: Ei tunnu kipua enää

KHY Suomen Musiikki

Olipa kerran yhtye nimeltään Brian & Helvetin Peruna, jolta ilmestyi paljon mainiota ja toisinaan ns. hyvän maun rajoja koetellutta kamaa. Alkumatkassa oltiin kaiketi rahdun kevyemmillä eväillä liikkeellä, mutta kun touhu alkoi muuttumaan sopivasti vakavammaksi, oli aika korjata otsikkoa.

Laatusana ja potaatti ovat tippuneet pois otsikosta, vaan onko bändi menettänyt samalla olennaisen osan mojostaan? Ovatko Kata Laakso ja Miro Palokallio myyneet sielunsa markkinavoimien alttarilla, vai onko kyse luontaisen evoluution mahdollistamasta, väistämättömäksikin tulkittavasta kehityksestä? Musiikissa kaikkea on kiistatta nyt enemmän ja taivaanrantaa telotetaan niin levein rullin, että epäilys saattaa jäytää sielua – mutta itse valitsen uskoa Brianin tekemiseen. Virneen kulma saattaa olla ironiasta taottu ja sarkasmin silaama, vaan kaiken alla on kahta isoa sydäntä riittämiin.

Tyylillinen liukuma, siirtymä ja muljahtelu vuoden 2016 Rantalomalle Syyriaan -debyyttialbumista on selvää, mutta onhan tämä silti sitä samansukuista, garageisen rakeista, lofi-rämistelevää ja popahtavan punkahtavaa puolisekoilua. Brian on aina osannut valita näennäisen sopimattomat palaset ja onnistunut sovittamaan ne jotenkin toisiinsa. Jo esikoisen Toivon sulle oli ympyräisestä reiästä läpi survottu neliskanttinen palikka, eikä tuo toimintakulttuuri ole kuollut mihinkään, se on vain jalostunut seuraavalle tasolle. Kuten elävän kulttuurin tuleekin mielestäni toimia.

Kutsunko siis ihan tosissani Brian uutta albumia kulttuuriksi? Kyllä, enkä edes soita suutani – paljoa nyt ainakaan. Selvimpiä viittauksia menneeseen on Viime aikoina minulla on ollut jotenkin alakuloinen olo, joka tietysti nimellään viittaa vajaan vuoden takaiseen bändin edelliseen albumiin, mutta jolla ’koviakin’ sanoja kuullaan yhä. Uutta, uljaampaa ja selvästi pari astetta popimpaa Briania edustaa kunnialla Ilosaaressa tuulee ja Vuosia myöhemmin. Nämä ovat oikeasti taiten rakennettuja ja kaariltaan kunnianhimoisia pienoisteoksia, joiden yhteydessä voi puhua tasoista ihan uusilla tasoilla.

Turussa kaikki on toisin ajaa suoraan lauttarantaan ja siitä Göstan kyytiin, hellyttävän kömpelyyden ja puoli-iskelmäisen tarttuvuuden solmiessa välirauhan jossain uuden aallon sateisilla kujilla. Tämä on niin suomalaista, ettei mitään rajaa, vaan toimii siinä missä rautalangasta väännetty Ei tunnu kipua enää -kaihoilukin. Näin kankean traagisuuden kanssa tulee jokaisen olla varovainen, mutta Brian saa kuin saakin uskomaan sanomaansa. Stemmat löytyvät, melodiat kiertävät tuttua tahkoa ja pienen pieni westernin kimallus kruunaa saluunan puolikuninkaalliset.

Eikä sateenkaari pääty nakkikioskille, vaan Lemminkäisen temppeli päivittää Berliini-Bowien soundin tähän päivään ja American Psycho uskaltaa puhkoa pohjoisamerikkalaisen softrockin ja dreampopin ilmapallot. Entä sitten ankkuriraita Taivaan portit? Hiljaiseksi pistää, ellei tuo nyt ole jonkinlainen viittaus kulttiuskontokuntien touhuille. Läpisuometettu versio jonkin sortin valon löytäneestä huuruilijasta, joka soittelee Arcade Fire -tribuuttibändissä?

Brian on tervetullut uusissa vaatteissan, koska duo on oikealla asialla. Äänestän Briania, ainakin tänään, tässä ja nyt.