Sid Hille Contemporary Collective: Lightyears Ahead

SatnaMusic

Säveltäjä-pianisti Sid Hillen johtama Sid Hille Contemporary Collective soitti ensimmäisen keikkansa aika tarkkaan vuosikymmen sitten Helsingin Temppeliaukion kirkossa. Yhtyeen ensimmäinen aktiivivaihe vuosina 2014–2016 jäi allekirjoittaneelta huomaamatta, mutta Hillen itsensä vuoden 2020 Beyond The Infinite -pitkäsoitto on hyvinkin tuttu tapaus. Helsingin Temppeliaukion kirkossa on tuokin levy julkaistu ja nyt Hille ’palaa takasin rikospaikalle’ koko yhteen kanssa.

Kuten Beyond The Infiniten tapauksessa, myös nyt päädyn pohtimaan musiikin ja äänitaiteen vaikeasti tulkittavia ja tunnistettavia rajoja. Mitä musiikki ensinnäkään on ja kuinka se vaikuttaa meihin kaikkiin? Koska äänet muuntuvat musiikiksi ja mitä nuo toisiinsa kytkeytyvät, kietoutuvat ja ideoitaan jännin siirroin jalostavat ääniketjut lopulta edustavat? Jälleen huomaan tuottoisammaksi tavaksi vain sulkea silmät ja antaa äänten puhua, viedä minut paikkoihin, joiden olemassaolosta en välttämättä edes aiemmin ollut tietoinen.

Lightyears Ahead on periaatteessa valettu yhteen osaan, mutta se koostuu useammasta pienemmästä palasesta, jotka ovat saaneet omat nimensä. On kuitenkin vaikeaa osoittaa, missä Nebula X loppuu ja mistä Electromagnetic Spectrum alkaa, tai missä kohdin Make It So / Consensus -kaksikko kättelee toisiaan. Eikä se ole toisaalta tarpeenkaan, koska kyseessä on instrumentaalinen ääniteos, jonka ainakin itse ymmärrän yhtenä ja jonka täysi kehä vaatii kaikki osansa toimiakseen optimaalisesti.

Sid Hille vastaa äänistä, jotka syntyvät pianon, sähköpianon ja thereminin avulla. Markus Hohti soittaa selloa, Heikki Nikula bassoklarinettia ja Teemu Viinikainen kitaraa. Lisäksi Hohti ja Viinikainen ovat saaneet krediitteihin erittäin laveasti tulkittavan ’elektroniikka’ -termin. On tosin osapuilleen mahdotonta sanoa, missä orgaaninen loppuu ja elektroninen alkaa, mutta kuten varmaan arvaattekin: sekään ei ole merkityksellistä kokonaisuuden luonteen kannalta.

Merkityksellistä on sen sijaan se, mitä kaikki nämä osaset tekevät yhdessä. Lightyears Ahead viittaa nimeämispolitiikallaan avaruudellisiin asioihin. Kuiperin vyöhyke onkin Plutoineen niin kaukana, että voimme vierailla sen luona vain mielikuvituksen avulla ja musiikki/äänitaide on moiseen retkeen mainioin mahdollinen pilotti. Musiikillinen avaruus johon nelikko kuulijansa johdattaa koostuu elektronisista äänimaisemista, jazzahtavista partikkeleista ja eipä svengaavat veivauksetkaan ole poissuljettuja mahdollisuuksia.

Yhtye perustaa tekemisensä improvisaatioon ja soittajien tekemistä siirroista syntyneisiin keskinäisiin reaktioihin, jossa kukaan ei johda – ja samaan aikaan kaikki hiukan johtavat. Spontaanius on siis voima ja vauhtipyörä. Vapaan äänen politiikka voisi olla tiketti katastrofiin, mutta nelikon keskinäinen kemia mitä selvimmin toimii ja ilahduttavan usein suorastaan kukoistaa. Nelikko kulkeekin jossain äänitaiteen, partikkeleihin puretun jazzin ja elokuvamaisen musiikin hedelmällisillä rajamailla, joilla kaikki on mahdollista.